Alan olla jo pikkuisen pyörällä päästäni, vaikka yritänkin jatkaa mahdollisimman tavallista opiskelija-arkea siihen pisteeseen asti, kunnes alan tarvita kipeästi epiduraalia. Viime aikoina olen suuttunut, loukkaantunut ja hätääntynyt vaikka mistä. Muun muassa:

– J:lle, joka sanoo puhelimessa äidilleen että ”katotaan tullaanko me sillon kahen viikon päästä (viikko ennen laskettua aikaa) vai vaikuttaako siltä että synnytys alkaa olla lähellä” Mistä helvetistä mä osaan sanoa perjantai-iltapäivänä että aionko synnyttää viikonloppuna? Miks mun synnytys on vähemmän tärkee kun sun äiti?

– J:lle, joka sanoo puhelimessa veljelleen että ”tuu vaan sitte sinne sairaalaan kattomaan sitä vauvaa” No ei todellakaan tuu! Miksei tällasta kysytä multa! Siellä mä makaan veri- ja maitolammikossa kuolemanväsyneenä ni joo, kutsu vaan kaikki sukulaises pällistelemään.

– J:n perheelle siitä, että me ei saatu vatsataudin jälkeen lähteä sinne käymään ja tartuttamaan, mutta nyt kun sinne oli pakko viime viikonloppuna väen vängällä yhdeksi yöksi päästä, niin siellä ilmoitetaan että ”X:llä oli maanantaina vatsatauti. Mullakin on nyt jotenki jämerä olo.” Ihana kuulla, että meidän hyvinvointi ja terveys on näin paljon vähäarvoisempaa kuin teidän. Mielelläni kiitos meen ens viikolla synnyttämään vatsataudissa.

– Kaverilleni, tulevan vauvan kummitädille, ja poikaystävälleen jotka suunnittelivat Facebookissa Lontoon reissua. Noniin, lähtekää tekin vaan pois. Joka puolelta vaan satelee vaatimuksia, että millon ristiäiset pitäs pitää ja kukaan kummi ei näköjään sit oo pääsemässä paikalle. Kukaan ei halua olla mun vauvan ristiäisissä! (oikeesti kyse on ehkä kahdesta viikosta koko kevään aikana)

– Äidilleni, joka ilmottaa, että lähtevät nyt vielä täksi viikonlopuksi 200 kilometrin päähän mökille. Koska sitten kun laskettu aika lähenee niin ei enää viiti. Laskettu aika LÄHENEE? Sunnuntaina pyörähtää rv 39, eikö laskettu aika ole muka LÄHELLÄ? Soitan sitten jonkun MLL:n hoitajan Pertsan kanssa, voitte vaikka muuttaa sinne mökille, eihän tää toisen lapsenlapsen mahdollinen syntymä nyt ookaan mitenkään tärkeä asia. Nähdään sit vaikka ristiäisissä. Ellette te sitten päätä lähteä just silloin vaikka Pariisiin.

– Äidilleni, joka vastaa hätääni: ”Ai, onks sulla sit sellanen olo että se vois syntyä jo nyt?” No mitä helvettiä nyt taas?! Oota, katon tuolta netin synnytyslaskurista et mites tää nyt mulla menikään!

Onneksi sentään Pertsan kanssa vielä hermot kestää suht normaalisti. Vasta yhden kerran on pitänyt istua lastenhuoneen lattialla sormet korvissa ja kyyneleet valuen – mutta se olikin se sunnuntai, kun olin kahden vuorokauden aikana leikkinyt yhteensä kuusi tuntia sirkusapinaa ahtaassa autossa, kärsinyt liitoskivuista ja supistuksista, nukkunut huonosti, syönyt itselleni ihan hirveän sokerikrapulan, ärsyyntynyt sukulaisista ja kuunnellut koko päivän loppumatonta märinää ja kitinää ja ”eieiei”:tä. Rakas, empaattinen poikani kuitenkin ymmärsi että sillä hetkellä tables were turned, lopetti kiukkuamisen, tuli syliin ja kysyi ”äi?”