Oon jäänyt vahingossa koukkuun av-keskusteluiden lukemiseen ennen nukkumaanmenoa. Eilen törmäsin ensimmäistä kertaa ketjuun, jossa ”keskusteltiin” siitä, voisiko ap laittaa haastavan 2-vuotiaan esikoisensa osa-aikahoitoon, vaikka on itse äitiyslomalla. Tiiän, alkaa olla vähän loppuunkaluttu aihe, mutta silti.. äh.

Vastaukset palstalla oli melko yksimielisiä: Ei voi. Miksi herran tähden laittaisi? Itsehän on lapsensa on halunnut. Miten niin muka ei pärjää uhman kanssa, eihän se ole kuin kasvatuksellinen kysymys. Ja ihan hirveäähän se on sille esikoiselle kun äiti sillä tavalla hylkää, veisi sitten samantien orpokotiin, jos ei halua lapsestansa itse huolehtia. Mihin äiti muka voi tarvita päivässä yli viittä tuntia omaa aikaa? Eikö kerho riittäisi?

Juteltiin tästä aiheesta myös ystäväni kanssa ja hän ihmetteli sitä, että eihän nyt omien rakkaiden lapsien hoitaminen voi olla niin raskasta. Itse tiedän vasta yhden lapsen hoitamisesta, mutta sillä kokemuksella osaan sanoa, että eihän se toisaalta olekaan yhtään raskasta – mutta toisaalta taas Raskain Duuni Ikinä. Enkä oikein vieläkään tiedä mistä tämä tällainen jakomielinen suhtautuminen oman lapsen hoitoon voi johtua. Ehkä siitä, että 24/7 vastuu, skarppina oleminen ja lapsikielen höpöttäminen vievät ihan hemmetisti energiaa. Mutta toisaalta onhan seuralainen maailman rakkain ja söpöin olento. Kun se on poissa, ehtii hetkeksi huokaista helpotuksesta, mutta sitten iskeekin jo ikävä.

Itse kuitenkin koin ensimmäisen vauvavuoden sen verran kovana koettelemuksena, että päätös esikoisen päivähoidon jatkamisesta oli aika selkeä. Päiväkotipäivien yksi suurin anti tulee varmasti olemaan se, että päivissä ja viikoissa on jotain rytmiä ja vaihtelevuutta. Masentavaa ja uuvuttavaa Pertsan vauvavuotena oli se, miten täysin identtiset, väsyneet, tyhjyyttään ammottavat päivät seurasivat toisiaan loputtomalta tuntuvan ajan. On monia syitä miksi en keksinyt itselleni ja vauvalle enempää tekemistä ja toimintaa, mm. imetyshankaluudet, itkuinen vauva ja oma paha olo. Tällä kertaa toivon ajan kuluvan vähän kivuttomammin, kun viikosta kahtena päivänä J on kotona ja kahtena päivänä on tekemistä Pertsan päiväkotikuskailuissa. Ja niinä päivinä saa viettää sellaista rauhallista vauvakuplahengailua, istua sohvalla pidempään kuin viisi minuuttia ja NUKKUA.

Meidän päiväkoti on muutaman sadan metrin päässä kotoa ja tiedossa on ollut remontti: Pertsan ryhmän piti muuttaa viereisen kerrostalon alakertaan ja olin laskenut ihan sen varaan, että jaksan laahustaa hakemaan pojan vaikka olisin väsymyksen vuoksi toinen jalka haudassa. No nyt tulikin yllärinä ilmoitus, että päiväkoti joutuu muuttamaan vuodeksi kilometrin päähän, toiselle puolelle jokea. Ensimmäinen ajatus oli että ei perrrkele, siinä meni meidän lähipäiväkoti! Kunnes aika nopeasti tajusin, että no tää menee nyt jo aika kermaperseilyksi. Mutta ensimmäinen reaktio on aika hyvä osoitus siitä, millaisilla maailmanlopun fiiliksillä odottelen tätä seuraavaa vauvavuotta – kauhukuvissa näen itseni järkyttävän baby bluesin ja väsymyksen invalidisoimana. Haamuna, jolle kahden kilometrin matka on ylitsepääsemätön ponnistus.

Neuvolatäti lohdutti, että harvoin syntyy kahta yhtä haastavaa vauvaa samaan perheeseen. Yksi lempibloggaajistani, jonka kanssa koen suurta sielunsisaruutta äitiydessä, on osoittanut että ei se nyt ihan mahdotontakaan ole. Haluan neuvolatädin ja tuttujen tapaan uskoa, että toinen kierros menee monella tapaa helpommin, mutta silti samalla varustelen itseäni siten, kuin olisin lähdössä keskelle sotatanteretta tietämättä koska palaan vai palaanko ikinä.

On tosi omituista, miten jostain asiasta voi olla yhtä aikaa näin innoissaan ja peloissaan. Mitä jos masennun, mitä jos imetys menee taas ihan perseelleen ja olen jatkuvasti 40 asteen kuumessa kahden pienen lapsen kanssa, esikoinen menettää vauvan takia yöunensa ja vauva itkee koko ajan? Mitä jos Pertsan ja mun suhde heittää häränpyllyä, miten mun mielenterveys kestää sen? Tuntuu, että en kestä nykyään enää yhtään muutoksia. Siirrettiin meidän sänky olkkariin ja tehtiin makuuhuoneesta lastenhuone – viikon verran musta tuntui iltaisin tosi kummalliselta ja siltä, että nyt mun elämässä on jotain peruuttamattomasti mennyt pois paikoiltaan. Siis sen takia että nukuin eri huoneessa.

Tiedän, että kunhan selviää niistä ensimmäisten kuukausien hormonimyrskyistä, oudosta irrallisuudesta ja oman identiteetin horjumisesta, ollaan jo voiton puolella. Sitten voi ehkä alkaa suhtautua positiivisemmin siihen kaikista pelottavimpaan ajatukseen: että elämä ei enää koskaan ole entisellään. Että ei muutos olekaan aina huono asia, koska erilainen voi tarkoittaa myös parempaa ja ihanampaa.

Tähän vielä yksi yhtä rakas poika lisää – eihän se voi mitenkään olla huono asia.