Dominopalikat nurin

Tiedättekö sen tunteen, kun lyhyen ajan sisällä tapahtuu liikaa stressaavia ja kurjia juttuja? Ensin murehtii aikansa niitä ihan oikeita murheita, mutta sitten kun ne olisivat jo menneet ohi, yhtäkkiä huomaa pahoittavansa mielensä ihan pikkujutuistakin koko päiväksi. Itkettää, tuntuu pieneltä ja surulliselta. Ja ihan siltä, että maailma tahallaan potkii päähän. Enkö sais viettää edes yhtä päivää rauhassa ilman vastoinkäymisiä! Jos yliopistolla kaikki sujuu hienosti, päiväkodista tulee tosi outoa palautetta. Jos kotona on ollut kiva ilta ja aamu ja lähden hyvillä mielin yliopistolle, saan siellä kritiikkiä ja pahoitan mieleni.

Osaan kyllä nimetä ne muutamat jutut, mistä tämä paha mieli alunperin alkoi. Mutta en osaa millään sanoa missä vaiheessa meni kuppi nurin ja mistä se johtuu. Ehkä väsymyksestä? Raskaushormoneista? Siitä, että en ole viime aikoina kokenut saavani tarpeeksi hellyyttä ja huomiota kotona? Siitä että koko ajan jotain paikkaa särkee? Ehkä kaikista yhdessä. Outoa on se, että nyt en enää osaakaan sanoa, mistä päästä tätä kerää pitäisi lähteä aukomaan. Normaalisti olen tottunut olemaan sillä tavalla ”on top of things”, että osaan hyvin paikantaa, mikä juttu mieltä kaihertaa. Nyt en kerta kaikkiaan enää tiedä. Olen vain alakuloinen, yliherkkä muille ihmisille ja jotenkin saamaton. Hain yhteen koulujuttuun tietoja netistä ja bongasin linkin BDI:hin, sain 17 pistettä eli kohtalaisia masennusoireita. Ei edes lieviä vaan kohtalaisia. Mietin että oho, mites tää nyt näin?

Olen noussut pari viikkoa joka aamu Pertsan kanssa kuudelta, mennyt pää höyryten yliopistolla ja töissä samalla kun selkää särkee niin, että toinen jalka on pettää alta. Viikonloppuna alkanut migreeni kesti kolme päivää. Huomasin jo viime viikolla olevani ihan tukossa ja alavireinen ja laskin sen varaan, että viikonloppuna lepäisin ja saisin ainakin toisena aamuna nukkua rauhassa pitkään. Toisin kävi, sillä J tuli kipeäksi enkä saanut sitä millään potkittua sunnuntaiaamuna ylös. Nousin loukkaantuneena ja vittuuntuneena kitisevän lapsen kanssa ylös säkkipimeään aamuun. Ehkä se oli se, mikä katkaisi kamelin selän. En tiedä.

Ehkä eniten ikävöin liikuntaa, koska mikään ei saa arjen pieniä harmeja tuntumaan mitättömiltä paremmin kuin kunnon jumpanjälkeiseuforia. Siksipä harmittaa ihan törkeästi tämä paska petturiselkä, joka näköjään tietää koska olen raskaana yhtä tarkasti kuin testit. Voin varmaan tulevaisuudessa lastentekohommissa luottaa siihen, että sitten olen onnistuneesti raskaana, kun selkää ja vasenta jalkaa alkaa vihloa.

Suhteet Oma elämä Hyvä olo Mieli

Miksi vauvan sukupuolella on väliä?

image.jpg

Rakenneultraan mennessä olin melko vakuuttunut kahdesta asiasta: vauva olisi terve ja poika. Ja oikeaan osuivat molemmat! Kun kätilö alkoi tutkia sikiön jalkoväliä, jännitin vielä hurjasti että ”mitä jos se sittenkin olisi tyttö!”. Miksiköhän? Ehkä eniten siksi, että haluaisin nähdä minkä näköinen meidän tytär olisi. Ja myös siksi, että olisi ihana nähdä millainen J on tyttären kanssa.

Vaikka olin varautunut siihen, että saatan olla pikkuisen pettynyt jos vauva on poika, tuntui se silti tosi väärältä. Miten epäreilua vauvaa kohtaan, että olisin saattanut olla hänestä vielä enemmän innoissaan, jos hän olisi ollut tyttö. Mutta siinä ehkä yksi syy, miksi halusin tietää sukupuolen jo etukäteen: arvasin tuntevani noin ja koin, että on parempi, jos saan käsitellä ne omat pettymyksen tunteet kun vauveli on vielä masussa. Ja nopeasti ne loppujen lopuksi tuli käsiteltyä, nyt jo odotan innolla pikkuveljeä. Tuleekohan hänestä ihan samannäköinen kun Pertsasta? Vai onko täysin eri muotista, enemmän minun näköiseni?

Juteltiin ystäväni kanssa siitä, miksi vauvan sukupuolella onkin niin suuri merkitys. Varsinkin pienenä lapset ovat kovin samankaltaisia sukupuolesta riippumatta ja ei kai muutenkaan enää nykyajan tasa-arvoisessa maailmassa pitäisi olla niin suuresti väliä sillä, onko tyttö vai poika.

Tästä huolimatta toivoin tyttöä, ja niin tekivät monet sukulaisetkin. Jännä, miten ainakin omassa suvussani kuvio menee jotenkin näin: jos ensimmäinen lapsi on tyttö, toisesta ei toivota sen enempää tyttöä tai poikaa (paitsi ehkä isä toivoo poikaa). Jos toinenkin lapsi on tyttö, ei se ole millään tapaa pettymys, vaan ihanaa. Mutta pojan kanssa se ei menekään ihan niin. Edellisessä sukupolvessa ei ole yhtään veljesparia, ja olikin jännä huomata, miten kovasti monet toivoivat meidän toisesta lapsesta tyttöä. Ihan kuin poikavauvat olisi yhden lapsen jälkeen jo ”niin nähty”. Tätinikin toivoi (taas) kovasti tyttöä, ja ehti ostaa jo kesällä Victoria’s Secretistä kalliit pienet ballerinatossut, ”jos se kuitenkin olisi tällä kertaa tyttö”.

Laitoin sukulaisille viestiä, että vauva on terve ja saatiin vahva poikaveikkaus. Monet onnittelivat, mutta kommentoivat kuitenkin sukupuoleen ”no ei sitten tarvitse ostaa uusia vaatteita” tai ”ainakin Pertsa saa sitten leikkikaverin”. Ainoastaan isäni viesti tuntui olevan vailla pienintäkään pettymystä tai taka-ajatusta, sillä hän vastasi samalla sekunnilla takaisin ”Hianoo !!!!!”. Iskä <3

PS. Tällä kertaa vauvalle on keksittävä joku järkevämpi sairaalanimi, toisin kuin Pertillä. 😀 Mutta koska Pertsa on nyt jäänyt tänne elämään, en ehkä voi vastustaa kiusausta blogi-nimetä tätä vauvaa Kiluksi.

Suhteet Oma elämä Ystävät ja perhe