Dominopalikat nurin
Tiedättekö sen tunteen, kun lyhyen ajan sisällä tapahtuu liikaa stressaavia ja kurjia juttuja? Ensin murehtii aikansa niitä ihan oikeita murheita, mutta sitten kun ne olisivat jo menneet ohi, yhtäkkiä huomaa pahoittavansa mielensä ihan pikkujutuistakin koko päiväksi. Itkettää, tuntuu pieneltä ja surulliselta. Ja ihan siltä, että maailma tahallaan potkii päähän. Enkö sais viettää edes yhtä päivää rauhassa ilman vastoinkäymisiä! Jos yliopistolla kaikki sujuu hienosti, päiväkodista tulee tosi outoa palautetta. Jos kotona on ollut kiva ilta ja aamu ja lähden hyvillä mielin yliopistolle, saan siellä kritiikkiä ja pahoitan mieleni.
Osaan kyllä nimetä ne muutamat jutut, mistä tämä paha mieli alunperin alkoi. Mutta en osaa millään sanoa missä vaiheessa meni kuppi nurin ja mistä se johtuu. Ehkä väsymyksestä? Raskaushormoneista? Siitä, että en ole viime aikoina kokenut saavani tarpeeksi hellyyttä ja huomiota kotona? Siitä että koko ajan jotain paikkaa särkee? Ehkä kaikista yhdessä. Outoa on se, että nyt en enää osaakaan sanoa, mistä päästä tätä kerää pitäisi lähteä aukomaan. Normaalisti olen tottunut olemaan sillä tavalla ”on top of things”, että osaan hyvin paikantaa, mikä juttu mieltä kaihertaa. Nyt en kerta kaikkiaan enää tiedä. Olen vain alakuloinen, yliherkkä muille ihmisille ja jotenkin saamaton. Hain yhteen koulujuttuun tietoja netistä ja bongasin linkin BDI:hin, sain 17 pistettä eli kohtalaisia masennusoireita. Ei edes lieviä vaan kohtalaisia. Mietin että oho, mites tää nyt näin?
Olen noussut pari viikkoa joka aamu Pertsan kanssa kuudelta, mennyt pää höyryten yliopistolla ja töissä samalla kun selkää särkee niin, että toinen jalka on pettää alta. Viikonloppuna alkanut migreeni kesti kolme päivää. Huomasin jo viime viikolla olevani ihan tukossa ja alavireinen ja laskin sen varaan, että viikonloppuna lepäisin ja saisin ainakin toisena aamuna nukkua rauhassa pitkään. Toisin kävi, sillä J tuli kipeäksi enkä saanut sitä millään potkittua sunnuntaiaamuna ylös. Nousin loukkaantuneena ja vittuuntuneena kitisevän lapsen kanssa ylös säkkipimeään aamuun. Ehkä se oli se, mikä katkaisi kamelin selän. En tiedä.
Ehkä eniten ikävöin liikuntaa, koska mikään ei saa arjen pieniä harmeja tuntumaan mitättömiltä paremmin kuin kunnon jumpanjälkeiseuforia. Siksipä harmittaa ihan törkeästi tämä paska petturiselkä, joka näköjään tietää koska olen raskaana yhtä tarkasti kuin testit. Voin varmaan tulevaisuudessa lastentekohommissa luottaa siihen, että sitten olen onnistuneesti raskaana, kun selkää ja vasenta jalkaa alkaa vihloa.
