Takana on yli viikko kello kuuden aamuherätyksiä, kiitos perheen aamuvirkun. Onnistuu, jos pääsee nukkumaan viimeistään kymmeneltä ja saa nukkua koko yön keskeytyksettä. Toki silti tykyttää pieni väsymyspäänsärky koko ajan ja luennoilla istuessakin alkaa yhtäkkiä huimata (voi toki liittyä vaan raskauteenkin).

Viime yönä kuitenkin heräsin klo 01:27, 03:05 ja 05:00 Pertsan sydäntäsärkevään itkuun. Kävin myös välillä vessassa, juomassa ja vaihdoinpa yhdessä välissä nukkumapaikkaa sohvalle. Kello viideltä tyyppi oli pinnasängyssä jo ihan hereillä –  siis todella väsyneenä ja huutoitkien, mutta kuitenkin niin hereillä, että poikani tuntien arvasin edessä olevan tuskainen aamuyö. Yritin ottaa pojan kainaloon, mutta oikeastaan tiesin taistelun hävityksi jo ennen kuin se alkoi. Mutta kun ei nyt viideltä voi vielä nousta ylöskään. Kolmisen varttia pidin Pertsaa kainalossa, tunnelmat vaihtelivat lähes-nukahtamisesta rimpuiluun ja huutoon. Lopulta kyllästyin ja laitoin pojan takaisin pinnikseen ajatuksena, että saa siellä huutaa, mutta nyt on opittava että vielä on yö. Jossain vaiheessa J siirtyi sohvalle nukkumaan tullakseen vartin päästä takaisin sanomaan ovenraosta että ”Et sä nyt voi antaa sen tuntia itkeä, ei se oo terveellistä.” No voi nyt helvetti! Sanoo hän, joka on samassa tilanteessa koko ajan, mutta tietenkin vastuu näistä jutuista kuuluu ensisijaisesti vain mulle. Tiuskaisin että ”no voithan säkin ottaa sen sinne!” ja kaivauduin peiton alle tirauttamaan muutaman kyyneleen, ehkä eniten vitutuksesta ja väsymyksestä. Ylläriylläri en saanut enää nukuttua, puolen tunnin päästä makuuhuoneen ovi kävi ja joku ”ätää” hokeva tuli halailemaan (eli kumauttamaan päänsä mun päähän). Onneksi pystytään suht hyvin joustamaan mun opiskeluhommien ja J:n töiden suhteen, joten Pertsa piti vapaapäivän päiväkodista, kun oli ihan väsynyt ja nuhainen. Sovittiin, että mä hoidan aamupäivän ja J tulee iltapäiväksi, että pääsen luennolle.

Aamupäivä jatkui samoissa merkeissä: hereillä Pertsaa vain kiukutti ja väsy oli kova, mutta silti pinnasängyssä alkoi samantien hysteerinen huuto ja kainaloonkaan ei nukahtanut, vaikka kerroin 20 minuuttisen tarinan nimeltään Mitä mummulassa on?. Noin yhdeksän aikoihin, kun olin vielä kerran nostamassa puoliunessa olevaa poikaa takaisin omaan sänkyyn, tämä tarrasikin pikkuapinan lailla kiinni ja alkoi lauleskella olkapäätäni vasten. Yhtäkkiä käännähti toisinpäin ja nukahti:

Onneksi lapsi on äidin silmissä nukahdettuaan taas oma rakas ja suloinen itsensä. Muuten olisin varmaan jo myynyt pikku tappelupukarin sirkukseen – tai kuten Torey kertoi Instagrammissa omia kokemuksiaan – mustalaisille. 😀 Ja luonnollisesti tarina jatkuu niin, että kun väsynyt ja stressaantunut äiti tulee luennolta kotiin ja tiedustelee huolestuneena pojan vointia, isä sanoo: ”Hyvin meillä on menny. Laitoin sen kolmelta nukkumaan omaan sänkyyn, sanoin et hyvää päiväunta ja sinne se jäi ja nukku yli tunnin. Nyt on ollu ihan pirtee.” Jaaha.

Nyt vietiin Pertsa yöksi mummalaan, koska mulla on huomenna aika tärkeä tentti ja tietysti oon jättäny puolet lukemisista tälle illalle. Jotkut tutut on joskus ihmetelleet miksi Pertsa on niin paljon hoidossa ja yökylässä noin pieneksi. No, vastaus on aika simppeli: Se, että voin viedä lapseni isovanhemmille yöksi 2-4 kertaa kuukaudessa on halvinta ja tehokkainta ennaltaehkäisevää mielenterveys- ja perhetyötä koko maailmassa. Tekee tosi hyvää välillä saada olla ihan rauhassa ja ennen kaikkea ehtiä ikävöidä lasta.