En ikinä saanut aikaiseksi kirjoitettua pikkuveljen synnytyskertomusta, joten ajattelin kirjoittaa sen nyt, kun tuo rakas peikonpoikanen täyttää 1 vuotta. <3

Ajattelin toisen synnytyksen menevän nopeammin ja helpommin kuin ensimmäisen, mutta nopeammin se ei ainakaan mennyt. Helpommin ehkä joo, mutta kyllä turnauskestävyyttä koeteltiin aikalailla.

Ensimmäiset huomionarvoiset supistukset tulivat muistaakseni torstai-iltana (rv 40+2) lenkillä. Ne kuitenkin menivät ohi kun pääsi sohvalle istumaan. Taas perjantai-iltana sama juttu, ehkä vähän voimakkaampina. Seuraavan viikon tiistaille oli varattuna viimeinen neuvolakäynti ja olin tässä vaiheessa vielä aivan varma, että sinne asti ei kyllä päästä.

Lauantaipäivän supistelut pahenivat yöllä sen verran, että rupesin pimeässä tutkailemaan tuttavaltani lainaamaa tens-laitetta. En ollut ensin ihan varma, missä vaiheessa tensiä kuuluisi alkaa käyttää, mutta jälkikäteen ajateltuna olin tehnyt juuri oikein, kun olin laittanut sen tarpeeksi aikaisin. Tuskinpa siitä olisi ollut sitä valtavaa hyötyä, jos olisin yrittänyt opetella sen käyttöä vasta tosi kipeiden supistusten lomassa. Niinpä prätköttelin menemään koko yön: elektrodeista tuli jatkuvasti pientä virtaa selkään ja aina supistuksen tullessa piti painaa nappia, joka antoi kovemman sarjoittaisen sähkövirran. Aluksi se tuntui tosi oudolta ja vähän epämiellyttävältä, mutta pikkuhiljaa pistelevään tunteeseen tottui.

Lauantaina aamuyöllä soitin luottokätilöllemme (perhetuttu, joka oli myös Pertsan synnytyksessä mukana, koska sattui tulemaan juuri oikeaan aamuvuoroon), jonka kanssa oltiin jo etukäteen sovittu, että hoidetaan tää homma taas yhdessä. Hän kuunteli ja kuuli tietysti ammattilaisena heti äänestäni, ettei tässä vielä olla todellakaan tositoimissa. Käski ottaa buranaa ja käyttää tensiä, sanoi että ”soitat mulle vasta sitten kun oot ihan varma, että jotain tapahtuu, etten lähe täältä turhaan synnärille!” Tämä neuvo toimi aika hyvänä jarruna omille menohaluille.

Ja niin valkeni sunnuntai ja supistukset lakkasivat päiväksi. Yötä vasten laitoin taas tens-läpyskät selkään ja otin buranaa. Tämä yö oli selvästi kipempi, mutta taas yhtäkkiä heräsin aamulla ja huomasin, että supistukset olivatkin lakanneet.

Maanantaina kätilömme oli iltavuorossa ja sanoi, että voidaan tulla käymään, jos halutaan. Haluttiinhan me, koska kärsivällisyys alkoi olla noin miinus tuhannessa ja mikä tahansa synnytykseen liittyvä puuha piristi.  Menimme siis illalla TYKSiin. Vauvalta katsottiin sydänäänet, kohdunsuu oli muutaman sentin auki, supistuksia tuli tasaisesti mutta ne eivät olleet tarpeeksi voimakkaita. Siinä sitten vähän pyöriteltiin kalvoja ja paikalla sattui olemaan akupunktiota osaava kätilö, joten sain kokeilla myös sitä. Istuin pelkopolihuoneen suuressa nojatuolissa selkä, varpaanvälit ja otsa neuloissa ja yritin hengitellä rauhallisesti. Supistukset palasivat hetkeksi, mutta koska olen ilmeisesti maailmankaikkeuden hitain synnyttäjä (ja skeptikko) universumi päätti, että tässä ei nyt vaihtoehtolääketiede auta ja supistukset laimenivat heti kotona. Olin aivan puhki. Kaverini yritti soittaa ja olin niin turhautunut ikuiseen raskaanaolemiseen, että aloin itkeä ja olin kiukkuinen kaikille siitä, että miten ne kehtaa edes ajatella että jokohan se on synnyttämäss, kun en näköjään ikinä ole.

Tässä vaiheessa olin jo naimisissa tensin kanssa, eli pidin sitä selässä huristamassa koko ajan. Supistuksia tuli ja meni, yö oli taas aika tuskainen.

Seuraavaksi tuli tiistai, eli se neuvolapäivä, jonne asti en ollut ajatellut olla raskaana. Kätilöllämme oli vapaapäivä ja hän kysyi, josko haluaisimme aamulla mennä käymään hänen luonaan, niin hän voisi katsoa onko edistystä tapahtunut ja taas pyöritellä kalvoja. Hän oli kuulemma ottanut töistä kumihanskoja mukaan kotiin, ihan vaan meitä ajatellen, kuinka huomaavaista. 😀 Olin siinä vaiheessa neljä senttiä auki, mutta kohdunkaulaa oli vielä jäljellä eikä synnytys selvästikään ollut varsinaisesti käynnissä. Siinä sitten märehdin ja murehdin J:lle ja kätilölle surkeaa osaani ja ärsyynnyin, kun sain vastaukseksi koko ajan vaan että ”no kyllä se siitä sitten alkaa” ja ”kyllä sä sen sitten huomaat”.

Kätilön luota ajettiin neuvolaan. Neuvolatädin ensimmäiset sanat olivat ”sä näytät hyvältä ja pirteältä”, enkä edelleenkään tiedä, onko hänellä tapana vain valehdella kaikille 41-raskausviikolla ajelehtiville mammuteille noin, koska en todellakaan voinut viiden vuorokauden supistelujen jälkeen näyttää kovinkaan ”hyvältä ja pirteältä”. Kerroin, että tultiin juuri kätilön luota ja olen jo neljä senttiä auki, mutta synnytys ei vaan ota käynnistyäkseen. Neuvolatäti keikahti tuolillaan ja sanoi pöllämystyneenä että ”ohhoh, useimmat ensisynnyttäjät olisivat jo kauan aikaa sitten olleet synnärillä!” Lohdutti, että tuskin tässä nyt täytyy enää käynnistysaikaa varata, vaikka itse en ollut niinkään varma asiasta. Mielestäni alkoi olla aikalailla virallista, että olen maailman surkein synnyttäjä.

Pertsakin oli ehtinyt jo viettää viikonlopun isovanhemmillaan hoidossa, koska oltiin niin monesti varmoja siitä, että tänä yönä lähdetään synnyttämään. Lievästi masentuneina haimme hänet takaisin kotiin ja sanoimme, että soitellaan sitten joskus kun jotain tapahtuu. Menimme neuvolan jälkeen neljän aikoihin saunaan ja saunan jälkeen huomasin, että kipeitä supistuksia alkoi tulla säännöllisemmin kuin aiempina päivinä. Tens oli hyvänä apuna, kun kellotin supistuksia, ja niiden keskimääräinen väli alkoikin olla 2-3 minuuttia. Siltikään en vielä moneen tuntiin uskonut, että ne olisivat nyt vihdoin niitä supistuksia. Laitettiin Pertsa nukkumaan ja vasta vähän ennen kymppiuutisia, kun kärvistelin sohvaan nojaten puolentoista minuutin välein tulevien kipeiden supistusten kanssa, uskalsin sanoa J:lle, että nyt soitetaan mun vanhemmat lapsenvahdiksi ja lähdetään hakemaan edes sitten sitä ilokaasua.

Soitettiin kätilölle, että me tultais nyt taas käymään, mutta ei luvata mitään. TYKSissä toinen kätilö otti meidät vastaan ja päästi siihen kopperoon, jossa tarkkaillaan sydänääniä ja supistuksia ennen kuin kirjataan synnärille sisään. Puuskuttelin tuoliin nojaten kun kätilömme tuli ja luulin, että hän haluaa vielä tarkistaa tilanteen, mutta sanoikin vaan että ”no nyt näyttää oikeanlaiselta menolta, mennään tonne eteenpäin niin saatte oman huoneen”.

Olin synnärille saapuessa muistaakseni 6-7 senttiä auki ja toivottiin kaikki, ettei enää tarvitsisi montaa tuntia odotella. Supistukset olivat tosi kipeitä, mutta tensistä oli ihan mielettömästi apua. Suurin vaikutus oli ehkä psykologinen: vaikka supistuksia ei pysty itse kontrolloimaan, tens antoi illuusion siitä, että ne pystyi edes jollain tapaa ”rajaamaan”. Aina kun tunsi supistuksen tulevan, painoi nappia ja tarpeen mukaan lisäsi sykäysten voimakkuutta, jolloin ne peittivät tai sekoittuivat supistuskipuun. Pystyi keskittämään ajatukset pistelevään sähkövirtaan, joka ainakin itselleni oli paljon siedettävämmän tuntuista kipua kuin supistuskipu, joka jäi ajatuksissa hieman taka-alalle.

Ja se ilokaasu! Miten väärässä olinkaan ollut, kun olin aliarvioinut sen tehon – minä, joka rakastan nousuhumalaa! Vuoden juomattomuuden jälkeen se antoi aivan mielettömän nousuhumalafiiliksen ja se yhdistettynä tensiin olivat seuraavat pari tuntia parhaita kavereitani. Olo oli kuin ruotsinlaivalla, jopa niin vahvasti, että kovimmissa huuruissa tuntui ihan siltä kuin ikkunan takaa näkyvä pimeä kaupunki olisikin laivan kannelta avautuva Tukholma eikä Turku. Hihittelin ja höpötin ihan mitä sattuu. Välillä puhuttiin meidän suvusta ja lapsuudestani, välillä pohdin sitä että mitkäköhän aivoalueet ja -ominaisuudet määrittelevät sitä, että toisille hiprakka (ilokaasun tai alkoholin aiheuttama) on parasta ikinä ja toisille tulee vain hirveän huono olo. Tein ilokaasupäissäni (ja siis ihan vakavissani) tästä myös alustavaa tutkimussuunnitelmaa samalla, kun halailin säkkituolia vaaleanpunaisessa kaavussa.

Supistuksia tuli tosi tiheään ja ne olivat kuulemma aika pitkiä ja voimakkaita. Olikin aikamoinen performanssi yrittää köpötellä vessaan siinä vajaassa parissa minuutissa, mikä supistusten väliin jäi – en meinaan olisi enää tässä vaiheessa halunnut tuntea yhtäkään niistä ilman ilokaasua. Ilokaasu oli mahtavaa myös siksi, että maskin takana todellakin pystyi pitämään leukaperät rentoina, kun saattoi ilmeillä ihan miten vaan ilman pelkoa siitä, että joku pitää tyhmännäköisenä (koska tällaistahan siis kuuluu murehtia myös synnytyksessä, vaikka paikalla on vaan tyyppi joka on nähnyt sun jo kerran synnyttävän ja kakkaavan pöydälle). Siispä tosi-tosi-tosi kipeiden supistusten iskiessä imin ilokaasua kuin viimeistä päivää ja samalla esitin pantomiimina Mr. Beania laulamassa Whitney Houstonin I Will Always Love You’ta. Viime synnytyksen huuruissa ajattelin laukkaavia villihevosia, tällä kertaa näköjään tätä, go figure. Mutta kyllä kuulkaa auttoi kestämään pahimman yli! Mitä typerämmät ilmeet, sitä rennompana pystyin olemaan. Olenkohan jo hehkuttanut tarpeeksi ilokaasua? Ah, ilokaasua!

Hengailtiin hämärässä huoneessa, J istui keinutuolissa, pelasi välillä kännykällä ja välillä haukotteli. Tunnelma oli niin rento ja rauhallinen, etten edes suuttunut sille näistä jutuista. Ei siis jälkeäkään sellaisesta pakokauhusta ja paniikista, jotka vallitsivat Pertsan synnytyksen loppuvaiheessa. Välillä juteltiin, välillä hengailtiin hiljaa, välillä kuuntelin Spotifysta Beyoncéta voimaantumisen toivossa.

Jossain vaiheessa otin pudendaalipuudutuksen, vaikka ensin sanoin etten suin surminkaan kyllä sitä ota, koska piikit ja limakalvoalueet, yökyökyök. Kätilö sai kuitenkin ylipuhuttua ja puristin toisessa kädessä ilokaasumaskia ja toisessa J:n kättä, kun anestesialääkäri ja harjoittelija kävivät tuikkaamassa piikit johonkin, mihin ne eivät todellakaan kuuluisi. Tuntui ikävältä, mutta kivasti pieni hysteerinen minipaniikkikohtaus peitti enimmät fyysiset tuntemukset alleen. Puudutus auttoi hetkeksi samalla tavalla kuin hammaslääkärin puudutus – tuntee, että jotain inhottavaa tapahtuu, mutta kovin kiputuntemus uupuu. Anestesialääkäri sanoi, että reunoja ei ollut enää nimeksikään jäljellä ja puudutuksen sai juuri ja juuri laitettua. Tästä tietysti heti innostuin, että no kohta saa varmaan ruveta ponnistamaan.

Mutta sitten taas odoteltiin ja odoteltiin. Puolenyön jälkeen supistukset kävivät jo sen verran kipeäksi, että halusin tilannetsekkauksen. Suureksi pettymykseksi olin vasta 8 senttiä auki, eli paljoakaan ei ollut tapahtunut, vaikka olin niiin hienosti jaksanut ja supistukset olivat tosi voimakkaita. Olo oli siinä vaiheessa sen verran nuutunut ja pettynyt, että pyysin saada spinaalipuudutuksen, vaikka vielä hetki sitten oli ajatuksissa siintänyt sankarisynnytys ilman isoa puudutusta. Jälkikäteen on hiukan harmittanut, etten kärvistellyt vielä viimeistä tuntia ilman puudutusta. Kurjinta siinä on se, että jotenkin sitä vain heti tipahtaa tilanteen päältä potilaan rooliin, kun käteen isketään kanyyli, selkään tuikataan piikki ja sen jälkeen oletkin vuoteenomana oudossa puudutushorkassa täristen. Olo muuttuu samassa paljon haavoittuvaisemmaksi ja heiveröisemmäksi.

Jonkin ajan kuluttua kalvot puhkaistiin ja sitten olinkin yhtäkkiä 10 senttiä auki, eli kauaa ei olisi edes tarvinnut malttaa ilman spinaalia. Toki supistuskivun katoaminen reiluksi tunniksi oli siinä vaiheessa kropalle hunajaa ja pilvenhattaraa, ja lepohetki tuli oikeastikin tarpeeseen.

Siinä sitten ihmeteltiin hetki porukalla, että miksei yhtään ponnistuta. Sain oksitosiinia, jonka jälkeen supistuskivut alkoivat pikkuhiljaa palata ja pieni paniikinpoikanen hiipiä mieleen. Mitä jos vauva ei ehdikään syntyä ennen kuin infernaaliset oksitosiinisupistukset iskevät päälle?

Oltiin pari viikkoa aiemmin puhuttu kätilön kanssa siitä, että epäilin vauvan olevan vatsassa väärinpäin. Pää alaspäin, mutta kasvot eteenpäin. Kätilö vakuutti, että vauva kyllä kääntyy sitten supistusten voimasta oikeaan asentoon synnytyksessä. Jotenkin tämä oli päässyt ainakin meikäläiseltä unohtumaan sitten itse h-hetkellä (ehkä kätilöltäkin, tai sitten hän ei vaan halunnut stressata minua sillä tiedolla enää tässä vaiheessa). Eli vauva oli virheasennossa, mikä vaikutti siihen, ettei ponnistamisen tarvetta tullut lainkaan.

Pertsan synnytyksessä ponnistaminen oli melkeinpä helpoin osuus, koska ponnistamisen tarve tuli niin vahvasti kehosta, ettei itse tarvinnut paljoakaan enää rutistaa siihen päälle. Tällä kertaa ponnistamisen tarvetta ei missään vaiheessa tullut. Ja ai että, sai kyllä todenteolla kokea sen mitä sanotaan: on kuin yrittäisi ponnistaa melonia takapuolesta. Olin aivan loppu, ponnistaminen tuntui maailman ällöttävimmältä ja tyyppi ei vaan kertakaikkiaan meinannut tulla ulos.

Ponnistamisvaiheeseen ei ilmeisesti mennyt kuin reilu kymmenen minuuttia (viidesosa siitä ajasta mitä Pertsan kanssa), mutta se tuntui pitkältä kuin nälkävuosi. Mutta kyllä hän sitten lopulta kuitenkin tuli. Ja näytti niin pieneltä, ihan mustatukkaiselta peikolta! Valitettavasti en itse päässyt ensimmäiseen tuntiin nauttimaan vauvasta yhtään, sillä makasin paikoillani liikauttamatta lihastakaan. Ilmeisesti puudutuksen häviäminen (tiedätte varmaan sen tunteen kun veri alkaa taas virrata puutuneeseen jalkaan, kun se tuntuu ällöttävältä eikä sitä tee mieli liikuttaa –  no, mulla oli se tunne koko alapäässä), jäätävät jälkisupistukset ja vauvan syntyminen virheasennossa muodostivat yhdessä sellaisen cocktailin hermoille, että jopa sileä ja kevyt napanuora tuntui ihan sietämättömältä alapäätä vasten. Saatika sitten istukan ulos tuleminen, huh.. Kätilökin meinasi jo huolestua, kun omituinen yliherkkyys vaan jatkui ja jatkui. Reilun tunnin päästä se alkoi kuitenkin helpottaa ja uskalsin liikkua sen verran, että sain suloisen pienen pojan kainaloon.

Oli hän tosi suloinen, vaikka tässä kuvassa näyttääkin jotenkin joltain kiukkuiselta sammaleen alta tulleelta vuorenpeikolta. 😀

Myöhemmin kuulin lääkärin sanoneen synnytyksestäni, että todella harvoin vauva tulee ulos ilman imukuppia sellaisessa virheasennossa (pää sivuttain), ja varsinkin kun meidän vauvalla oli ihan jättipää. Mutta niinpä vain tuli enkä taaskaan tarvinnut tikin tikkiä! Jos joskus saisin vastata sellaiseen naistenlehtien ”Parasta minussa?” -galluppiin, vastaisin rehellisesti, että alapääni.

Tämän koitoksen jälkeen kärräilimme puoli viiden maissa aamulla lapsivuodeosastolle, jossa toiveenani oli pikainen kotiutus. En ehkä muuten olisi saanut sitä, mutta kätilömme vannotti lapsivuodeosastolla olevia työkavereitaan päästämään meidät heti seuraavana päivänä kotiin, jos kaikki vaan on ok. J lähti viiden aikaan kotiin ja vastassa odotti kuulemma pirteä tuore isoveli, joka oli juuri herännyt yöuniltaan. Vaari onneksi pystyi pitämään vapaapäivää niin, että J sai nukkua univelkojaan pois. Me vauvan kanssa nukuttiin ja köllöteltiin sairaalassa iltapäivään, jolloin saatiin lupa lähteä kotiin harjoittelemaan uutta arkea.

Kaiken kaikkiaan toinen synnytys oli kokemuksena lähes täydellinen. Jos avautumisen alkuvaihe ei olisi kestänyt vuorokausia ja ponnistusvaihe olisi mennyt oppikirjojen mukaan, olisin voinut antaa arvosanaksi 10+. Olin niin ylpeä itsestäni ja siitä, miten jaksoin neljän huonosti nukutun yön jälkeenkin vielä kerätä kaiken sisukkuuden ja selvitä kunnialla. Synnytyksen kolme kovaa olivat ehdottomasti tuttu kätilö, ilokaasu ja tens-laite. J oli asenteella ”tää on jo niin nähty juttu” ja minä aika kovassa, privaatissa synnytysregressiossa (=ilokaasuhumalassa), että hän ei ehkä tällä kertaa näytellyt yhtä suurta roolia kuin ensimmäisessä synnytyksessä. Mutta rakas on silti ja tiukkojen paikkojen tullen, eli piikkejä pistettäessä, korvaamaton kädestäpitelijä ja turvakatse.

Siitä se sitten lähti, elämä 3.0. Vuosi sitten oli muuten ihan samanlainen kevätilma kuin tänään.