Joulun paras lahja tuli ehdottomasti setäni vaimolta, joka käski aloittaa heti unikoulun. Kyllähän se vähän kirpaisi kuulla että on ihan älytöntä vieläkin imettää öisin vaikka Pertsalla on kohta jo suu täynnä hampaita. Mutta toisaalta se oli kuin laastarin repäisy – hetken kirveli mutta sitten oli onnellinen että se tuli tehtyä.

Viimeksi olen nukkunut kokonaisia öitä seitsemän kuukautta sitten. Muistan vieläkin hyvin elävästi sen toukokuisen maanantain ja tiistain välisen yön, jolloin pyöriskelin levottomasti omassa sängyssä säännöllisten supistusten kanssa. Seuraava yö meni synnytyssalissa ja nukuin epiduraalin avulla pari tuntia. Sen jälkeen olen nukkunut maksimissaan 5 tunnin pätkissä, paitsi niinä öinä kun Pertsa on ollut hoidossa. Eli keskeytymättömät yöunet tuntuivat aika absurdilta jutulta.

Aatonaattona eli maanantaina aloitimme päättäväisyyttä puhkuen unikoulun. Saimme tiivistetyt ohjeet sairaalaunikoulusta: ensimmäisenä yönä lapsen annetaan itkeä viisi minuuttia ennen kuin mennään rauhoittelemaan. Toisena yönä kymmenen minuuttia. Rauhoitellaan vain tassuttelemalla ja lähdetään pois kun itku loppuu. Sitten siinä oli myös jotain kahdestakymmenestä minuutista mutten enää muista mitä.. ehkä jos vauva itkee yli 20 minuuttia niin sitten pitää ottaa syliin? Ainakin näin voisi maalaisjärjellä ajatella.

Menin vielä illalla typeränä googlettamaan ”sairaalaunikoulu” ja yllättäen keskustelupalstat olivat täynnä kiintymysvanhemmuutta (oikea kiintymyssuhdeteoria ei todellakaan ole sama asia, argh!!) ja sitä, miten länsimaiset lapset ovat täysin pilattuja, kun joutuvat opettelemaan yksin nukkumista niin pieninä. Selain nopeasti kiinni ennen kuin ehti mennä pupu pöksyyn tai alkaa ajatella miten monella tapaa tässä nyt pilaa lapsensa.

Ensimmäisenä iltana nukahtaminen vaati muutaman kerran isin tassuttelua ja hyräilyä. Jännityksellä pujahdin yhdentoista aikoihin peiton alle ja yritin saada unenpäästä kiinni (en edes aloita kertomaan niistä nukahtamisvaikeuksista, joita tämä yökukkuminen on aiheuttanut..). Pertsa on tottunut saamaan yöllä maitoa kahdentoista, kolmen ja viiden aikoihin. Juurikin niihin samoihin aikoihin pinnasängystä kuului pientä kitinää ja itkun tuherrusta, mutta ei kuitenkaan niin pahasti, että J:n olisi pitänyt nousta rauhoittelemaan. Aamulla herättiin puoli kahdeksan aikoihin ja nostettiin Pertsa meidän väliin.

Seuraavana iltana jouluhälinän uuvuttama poika itki lohduttomasti nukkumaan mennessä, taisi jollain tasolla tajuta että nyt pitäisi taas nukkua yö yksin. Siinä ei pelkkä tassuttelu riittänyt vaan piti rauhoitella sylillä ja laululla. Yö sen sijaan meni paremmin kuin edellinen, herättiin enää vain yhden kerran pieneen ähinään.

Kolmas, neljäs ja viides yö ovat menneet näin: Pertsa laitetaan kahdeksalta omaan sänkyyn nukkumaan ja nostetaan seitsemän aikoihin meidän väliin aamumaidolle. Siinä välissä ei mitään muuta kuin ihanaa, katkeamatonta unta! Suksee! Nyt en yhtään enää ihmettele, miksi neuvolatäti niin tiukasti ohjeisti kokeilemaan unikoulua jo nyt eikä sitten joskus. Nukkuminen on meinaan aika ihanaa ja olemme aika onnekkaita, kun meillä on näin hyvin nukkuva vauva.

Pertsakin on pirteä ja onnellinen!