Ensin ajattelin etten ikinä uskaltaisi ja viitsisi, mutta luettuani Mintun haasteesta jopa Iltasanomista ja selattuani koko päivän rohkeiden ja kauniiden naisten osallistumista, en enää malttanutkaan olla ottamatta osaa. Ja ajattelin että se on tehtävä tänään ja heti eikä kohta, jos sen aikoo tehdä.

Joten tässä se nyt on, oma ihana kamala synnytyksen jälkeinen vartaloni kymmenen viikkoa synnytyksen jälkeen.

Vyötärö ja lihakset ovat kadonneet ja arpinen vatsani näyttää juuri sellaiselta, jollaisia itsekin katselin aiemmin inhonsekaisin tuntein. Mietin ennen raskautta, että vaikka arpia varmasti tuleekin, niin ei niitä voi ihan älyttömästi tulla ellen muuten vaan liho 20 kiloa siinä sivussa. Ja eihän niitä tullutkaan yhtään ennen kuin vasta ihan raskauden loppumetreillä, jolloin poika mahassani päätti yhtäkkiä ottaa jättimäisen kasvuspurtin ja venyä älyttömään 56 sentin syntymämittaansa. Siinä ei paljoa enää ollut omilla lihomisilla tai laihtumisilla väliä.

Synnytyksen jälkeen olin viikon päivät niin onnellinen raskausmahattomuudesta, etten ollut moksiskaan arvista. Iloitsin siitä, että vatsani iho ei jäänyt roikkumaan, kuten olin pelännyt, ja että selvisin synnytyksestä hienosti ja ilman repeämiä. Arpiin olin ehtinyt jo tottua raskauden loppupuolella, mistä syystä huolehdin mahdollisista repeämistä paaaljon enemmän. Aika nurinkurista, koska oikeasti repeämät olisivat olleet pienempi paha eivätkä olisi jääneet ikuisiksi muistoksi. Mutta niin se ihmismieli kummasti yrittää lohduttaa itse itseään ja kääntää asiat jotenkin parhain päin.

Vasta neuvolatädin kotikäynnillä havahduin taas siihen, miten arpinen vatsani olikaan, kun täti tokaisi kohdun tarkastamisen yhteydessä että ”sulle tuli aika paljon näitä arpia, mut kyllä ne haalenee”. Mielestäni on tosi kummallista, että tyyppi oli hipelöinyt samaa arpista vatsaani jo monia kertoja äitiysneuvolassa sanomatta siitä ikinä mitään. Mikähän järki on avata suunsa yhtäkkiä sitten, kun toinen on juuri synnyttänyt ja velloo jo valmiiksi aikamoisissa hormoneissa?

Kotioloissa en enää hirveästi mieti vatsaani, paitsi toisinaan silloin kun kuljen ilman paitaa ja J katselee. Mietin, että mitähän mieltä se ihan oikeasti  tästä muuttuneesta kehostani on, mutta ainakin toistaiseksi on pitänyt suunsa kiltisti supussa ja lohduttanut epätoivon hetkillä. Epätoivo iskee aina kun ajattelen, että en varmaan enää koskaan kehtaa mennä bikineissä rannalle saatika suihkuun Elixiassa. En ehkä kestäisi yhtäkään sellaista ”ainakaan mulla ei oo tollasta mahaa” -katsetta. Myös ystävieni edessä riisuminen tuntuu hirmu pelottavalta ajatukselta (en oikeastaan edes tiedä miksi) ja se tekee ehkä kaikista surullisimmaksi. Mutta näkevätpähän nyt täältä, ne jotka tätä lukevat. Terkkuja vaan, voidaan sitten joskus naisten kesken saunoessa päivitellä. 🙂

Välillä vatsani näkeminen masentaa ihan älyttömästi, mutta olen jo alkanut tottua siihen. Tuollainen se nyt on eikä sitä jaksa koko aikaa murehtia. Keskityn enemmän murehtimaan niitä kohtia kehossa, joille voin jotain tehdä, kuten esimerkiksi löllyviä käsiä ja reisiä. Viime vuonna kasvattamani lihakset ovat long gone enkä malttaisi odottaa salitreenien aloittamista (huomenna!). Ja aina voin lohduttautua myös sillä, että J on muutenkin aina tykännyt eniten takapuolestani. Ja sillä, että vuoden päästä arvet ovat varmasti haalistuneet ja vyötärökin toivottavasti vähän kapeampi. Ja sillä, että ainakaan vatsani ei venynyt äärimmilleen turhan takia, vaan siksi koska siellä kasvoi maailman ihanin Pertsa.