Ajattelin kirjoittaa vähän synnytyksen jälkeisestä palautumisesta, koska itseäni ainakin kiinnosti loppuodotuksesta ihan hirveästi lukea muiden kokemuksia.

Maha ja tyyli nykyään.

Vaikka synnytyksen pahimmassa vaiheessa pyysinkin että pääsen leikattavaksi, niin oikeasti olen tosi onnellinen siitä, että synnytin alakautta. Ponnistusvaihe ei ollut yhtään niin pelottava kun etukäteen ajattelin ja olen ihan superonnellinen ja kiitollinen siitä, ettei mitään repeämiä tullut. Se oli oikeastaan ainut juttu mitä pelkäsin synnytyksessä etukäteen, varsinkin kun niin monet olivat pelotelleet etukäteen että vauva on iso. Totta kai tiedän, ettei repeämät oo mikään maailmanloppu ja niistä toipuu ihan entiselleen. Silti mielessä pyöri kauhutarinat nuorista synnyttäjistä, joille oli tullut kolmannen tai neljännen asteen repeämiä (ehkä ne kuulostaa siksi niin pelottavilta koska noita asteita käytetään myös palovammoista – ja kolmannen asteen palovammahan on suunnilleen yhtä kuin mustaksi käristynyt iho tai jotain?) ja joutuivat siitä syystä elämään katetrin kanssa. No okei, luin yhden tällasen tarinan jostain norjalaisesta synnyttäjästä. Mutta kun se oli niin nuori ja nätti blondi, niin jotenkin se vaan kolahti. Mäkin oon vasta 23 enkä todellakaan haluaisi elää loppuelämääni ilman virtsanpidätyskykyä!

Mutta siis, ilman repeämiä selvittiin, muutamia nirhaumia luonnollisesti tuli. Pystyin kuitenkin heti istuskelemaan sängyllä normaalisti ja pissalla käyminen kirveli vain vähän ensimmäisinä päivinä. Oudompi juttu on se, että en pysty vieläkään käymään isommalla hädällä, jos vatsa on vähän kovalla ja pytyllä istuessa pitäisi pikkuisenkin pinnistää. Keho muistaa neljän viikon jälkeenkin sen, mihin ponnistaminen liittyy, ja jostain syystä mieli ja kroppa laittaa niin lujaa vastaan, että en enää edes viitsi yrittää istua vessassa ellei asiat hoidu sulavasti. Jännä juttu toi lihasmuisti. Mutta muuten alapää on ihan entisensä, vaikka tietysti pitää vielä treenata ahkerasti lantionpohjalihaksia. Onneksi kehitin siitä itselleni säännöllisen tavan jo raskausaikana, joten sitä on nyt helppo jatkaa.

Parina ensimmäisenä päivänä olo oli tosi heikko ja jaksoin just ja just hakea aina keittiöstä ruokatarjottimen huoneeseen. Sisuskalut tuntu olevan väärissä paikoissa, kävely sattui vatsaan ja hengittäminenkin ilman isoa vatsaa oli ihan kummalliselta. Vatsa hävisi heti, jo toisena päivänä se oli takaisin lähes entisissä mitoissaan. J jaksoi viikon ajan ihmetellä sitä joka kerta mut nähdessään. 😀 Ja sai siinä myös itse vähän uutta perspektiiviä: ei se oma pikkumaha enää tuntunutkaan miltään jättimäiseltä pömppikseltä. Turvotus laski jo seuraavana päivänä ja sääret olivat taas katselukelpoiset: mua ei oo siunattu äitini siroilla säärillä vaan omistan todelliset tanttajalat, joten loppuraskauden turvotus teki niistä entistä muhkeammat eli siis ihan hirvittävät. Synnytyksen jälkeen nekin näytti hetken aikaa ihanan siroilta! Raskauden aikana kerääntyi 15 kiloa ylimääräistä painoa, joista melkein 10 kiloa jäi laitokselle (vauva 4 kg, istukka 1 kg, verta 600 g, loput varmaan nestettä). Nyt neljän viikon jälkeen oon takaisin normaalissa painossani. Loput 5 kiloa lähti tosi nopeasti, kun en ensimmäisinä päivinä ehtinyt ja malttanut syödä oikein mitään ja sen lisäksi oltiin päätetty pitää pari viikkoa herkkulakkoa. Ja tietysti imetykselläkin on oma osansa.

Ainut ikävämpi asia, joka raskaudesta ja synnytyksestä jää ikuiseksi muistoksi, on raskausarvet. Ja niitä tuli loppuraskaudesta paljon: oikeastaan koko alavatsa navan ympäriltä on ihan raidallinen. Onneksi arvet on jo pikkuisen haalistuneet eikä iho jäänyt ollenkaan niin roikkuvaksi ja löllöksi kun etukäteen pelkäsin. Toivoa ehkä on, jos arvet vaalenee kokonaan ja jos syksymmällä Elixiaan palatessani saan vatsaa muuten kiinteytymään. Silti vähän kaiholla katselin Hennesissä bikinejä ja mietin, kehtaanko enää ikinä tollasissa kulkea. Toisaalta jos oon tästä lähin aina rannalla Pertsa mukanani, niin kai ne kaksi asiaa kuuluu ihan luonnollisesti yhteen..

Kunto on ihan surkea, selkä väsyy pelkästään jo siitä kun kävelen Pertsa sylissä ympäri kämppää. En todellakaan odota innolla sitä edessä olevaa urakkaa, kun pitäis alkaa parantaa niitä syviä tukilihaksia. Tai kai sen vois alottaa jo nyt, mutta kun ei mukamas ikinä ehdi. Oikea polvi on jotenkin vaurioitunut paikkojen löystymisestä ja lisäpainosta ja se kipeytyy tosi helposti. Siitä syystä en uskalla mistään juoksu- tai hyppyliikunnasta haaveilla vielä aikoihin, parempi antaa sen rauhassa palautua. Vaunulenkit kunniaan!

Kaiken kaikkiaan synnytyksestä palautuminen oli tosi nopeaa, pienenä takapakkina tietysti se inhottava rintatulehdus. Muuten oma keho on palautunut entiselleen paremmin kuin uskalsin toivoakaan.