Tiistai
klo 19
Säännölliset, mutta vielä kuitenkin melko kivuttomat supistukset alkoi illalla kun makoiltiin sohvalla ja katottiin Varesta. Aluks supistukset tuntu vaan voimakkailta harjotussupistuksilta, välillä ne heikkeni ja niiden väli piteni. En olis vieläkään uskonut, että synnytys on käynnissä, ellei limatulppa olis irronnut illan aikana. Vasta siitä tuli oikeesti sellanen olo että tässä sitä nyt mennään.
klo 3
Sain vielä aika hyvin nukuttua supistusten välillä ja kipu oli ehkä hiukan tavallista menkkakipua kovempaa. Kolmen aikaan yöllä kuitenkin heräsin virkeänä ja alko ensimmäistä kertaa vähän jännittää. Mietin, että pitäiskö soittaa synnärille ja kysyä, että voitaisko tulla käymään. Oikeesti kuitenkin tiesin, että ei nää nyt vielä oo niin pahoja että tässä olis mikään kiire. Oisin vaan lähinnä halunnu mennä sinne kuulemaan että onko synnytys jo käynnissä vai ei. Päätin kuitenkin odottaa aamuun asti.
klo 5
Nousin ja menin suihkuun, koska en saanut enää unta ja ajatukset synnytyksestä pyöri päässä. Mietin että koskakohan se syntyy, ehtiiköhän lapsivedet mennä kotona, miltähän ne oikeasti kipeät supistukset tuntuu.. Suihkun jälkeen menin kuitenkin vielä takasin nukkumaan ja nukahdinkin toviksi.
klo 7
J herää töihin ja on ihan ihmeissään kun sanon, ettei se saa nyt lähteä kun haluun mennä aamupäivän aikana käymään synnärillä. Se syö aamupalaa ja mä odottelen, että supistukset alkais voimistua. Katotaan Huomenta Suomea ja Muumeja, napakoita supistuksia tulee viiden minuutin välein. Tiedän, ettei ne vieläkään oo todellakaan tarpeeks voimakkaita, mutta silti on kova hinku lähteä näytille sairaalaan ja kuulla niiltä, että onko synnytys nyt tosissaan käynnissä.
klo 10
En enää malta odottaa ja lähdetään käymään laitoksella. Synnytysosasto on muuttanut 9. kerrokseen ja sieltä on hienot näkymät kaupungin yli. Tuntuu ihan jännältä ja hassulta olla vihdoin sairaalassa synnytyspuuhissa, ihan tavallisena aurinkoisena tiistaipäivänä. Mitenköhän monta kertaa oonkaan ajanut bussilla sairaalan ohi talven aikana ja miettinyt, että pian sitä ollaan tuolla ähkimässä? Pääsen käyrille makoilemaan ja se luonnistuu vielä hyvin, ei tarvii edes puristaa J:n kättä supistuksen aikana. Sisätutkimuksessa selviää että oon vasta 2,5 senttiä auki ja kanavaa jäljellä, joten ne lähettää meidät kotiin odottelemaan rauhassa. Sanoo, että takaisin voi tulla kun supistukset kovenee tai sit jos tulee turvaton olo kotona. Arvasin, että joudutaan vielä takasin kotiin, mutta silti vähän harmittaa. Hiukan lohduttaa se, että viereisen sermin takana joku toinen tyttö on ihan samassa tilanteessa kun minä.
klo 12
Kotona yritän lepäillä koska tiiän, että on varmasti aika tiukka vuorokausi edessä. (oon muuten kirjottanut Iphonen muistiinpanoihin just noin tohon kellonaikaan, enpä ois arvannut että siinä menee tosissaan tasan vuorokausi että Pertsa on ulkona!) Tuntuu erikoiselta, kun yhtä aikaa toivoo ja pelkää supistusten kovenemista.
klo 15
Kulutan aikaa telkkaria kattomalla, suihkussa ja saunassa. Tuttu kätilö Susanna soittaa sillä välin kun oon suihkussa, J tulee sanomaan että Susanna on seuraavana päivänä aamuvuorossa. Se toivotti onnea ja sanoi, että tulee aamulla heti katsomaan meitä. Tässä vaiheessa olin toiveikas ja ajattelin, että kyllä se vauva nyt ennen huomista aamua syntyy! Tässä vaiheessa oon kirjottanut Iphoneen näin: ”Odotan jotain sellasta oksennan ja pyörryn -kipua ennen ku uskon että oikeesti edetään johonkin. Ihan perseestä. Miks kuvittelin et mulla olis muka kova kipukynnys ja nopee ensisynnytys? Hah! Tässä on nyt supistellu tasasesti 21 tuntia ja veikkaan et oon ehkä 3 senttiä auki.” Mun vanhemmat tulee vielä käymään meillä iltapäivällä ja sinä aikana supistukset lakkaa kokonaan, mikä pettymysten pettymys.
klo 20
Kivut on palannu, ei ehkä kovempina, mutta säännöllisinä kuitenkin. En jaksa enää kärvistellä kotona ja sanon J:lle, että nyt kyllä mennään uudestaan näytille. Meijät ottaa vastaan ylimukava ja pirtsakka kätilö, ja ajattelenkin heti että jes, ton kanssa haluun synnyttää! Käyrillä pitää maata puoltoista tuntia, koska niissä on jotain epäselvyyttä niin, että lääkäri haluaa aina ottaa uudestaan vauvan sydänkäyrää. Sisätutkimuksessa selviää että oon justiin sen 3 senttiä auki. Kätilö kuitenkin pelastaa mut täydelliseltä pettymykseltä sanomalla, että ”meillä on nyt kaks vaihtoehtoa: se että sä jäät nyt heti tänne sisään ja sulle tulee tosi tylsää, tai sitten te meette nyt tunniksi kävelemään tonne kevätiltaan ja käytte hakemassa jotain evästä ja tuutte sit takasin tänne. En mä sua kotiin enää lähetä.” Päätetään että lähdetään vielä hetkeks johonkin kävelylle, mutta sitä ennen pitää vielä maata puol tuntia käyrillä. Sen puolen tunnin aikana supistukset yllättäen voimistuukin sen verran, että niiden aikana pitää jo vähän nojailla J:hin ja oikeesti keskittyä hengittämiseen. Kätilökin huomaa sen ja sanoo, että oikeastaan voisin sittenkin jo vaihtaa sairaalavaatteet ja jäädä osastolle. Jee! Harmikseni kätilöiden vuorot kuitenkin vaihtuu ja yövuorossa oleva kätilö on tosi tyhmä tähän edelliseen verrattuna. Jotenkin omituisen poissaoleva ja hiljainen, kättelee ku kuollut lahna ja vastailee mun kysymyksiinkin vähän vaikean oloisesti. Yhtäkkiä jännitys kasvaa hurjasti ja mietin, että miten tollanen tyyppi muka pystyy ketään tsemppaamaan siinä vaiheessa kun pitää punnertaa se lapsi ulos.
klo 22
Päästään synnytyssaliin numero 6 ja J lähtee käymään kaupassa. Oon yksin hämärässä sairaalahuoneessa omituisen hajuiset sairaalavaatteet päällä ja tuntuu niin vieraalta kun vaan tuntua voi. J:n palatessa tulee ensimmäinen kunnon itku – emmä sittenkään halua olla oudossa paikassa niin et muhun sattuu ja miten muka osaan ponnistaa sen vauvan vielä uloskin? Voiskohan koko synnytyksen vielä perua? J on onneksi ihan huippuhyvä lohduttamaan ja pitämään musta huolta, en olis ikimaailmassa uskonut siitä sellasta kun se on normaalisti niin jäyhä tyyppi.
Viimeinen kuva mahan kanssa
Keskiviikko
klo 01
Käyrillä makoilu alkaa ottaa jo aika tiukille supistusten takia. En edes tajunnut, miten paljon siellä osastolla oikeesti joutuu makaamaan millon mistäkin syystä. Koko ajan pitää ottaa vauvasta sydänkäyrää ja puudutusten laitoin yhteydessäkin pitää maata vähintään puoli tuntia. Ei kiva. Kysyin epiduraalista ja kätilö ilmoitti hyvin lyhytsanaisesti, että ”kerrot sit vaan ku tulee sellanen olo niin tehdään sisätutkimus ja katotaan. Sisätutkimuksia ei tehdä turhaan koska siinä on infektiovaara” ja häipyi huoneesta. Aha. Kävin puolen tunnin suihkussa ja sen jälkeen ilmotin, että haluisin mahdollisimman pian epiduraalin. Olin jo neljä senttiä auki ja kätilön mukaan voitais laittaa epiduraali ihan senkin takia, että saisin vähän levättyä ja se saattais voimistaa supistuksiakin. Anestesialääkäri ja -hoitaja oli ihan supermukavia, se lääkäri oli oikeen sellanen isoäiti. Mukamas en jännittänyt piikin laittoa, mut sit kun makasin siinä sängyllä kyljelläni niin jalat löi loukkua enkä pystynyt millään rentoutumaan. Puudutuksen laittaminen oli kivuliainta, muttei sekään mitenkään pahasti. Epiduraalin laittaminen tuntui muistaakseni jossain kohtaa selkää jotenkin omituiselta, mutta en enää muista millä tavalla. Verenpainetta seurattiin hetken aikaa, kivut hävis puolessa tunnissa kokonaan ja sen jälkeen sain ruveta nukkumaan.
klo 04
Heräsin siihen, kun supistukset alko taas tuntua selässä. Tiesin, että pitäis soittaa heti kelloa ja pyytää lisäannostusta, mutta meikäläinen tyhmänä halus vielä hetken nukkua ja ikään kuin ”torkutin” supistuksilla. 😀 Ajattelin, että kestän vielä muutaman kunhan saan edes pari minuuttia vielä nukkua. No, siinä vaiheessa kun hoitaja tuli lisäämään ”jääkaappikylmää epiduraalia” niin se ei ylläriylläri enää oikeen auttanutkaan vaan kivut koveni koko ajan. Hälytin hoitajan takaisin ja se lupas kokeilla jotain muuta puudutusainecocktailia, joka toimikin hetken aikaa. Tunsin edelleen supistukset, mutta en ihan niin voimakkaina kun aiemmin. Lahnakätilö tuli tekemään sisätutkimusta ja sanoi, että sikiökalvot tuntuu ihan vesi-ilmapallolta. Se pyöritteli niitä kalvoja supistuksen tullessa ja yhtäkkiä tuntui naksahdus ja lapsivedet tuli sängylle. Luulin, että se kätilö puhko ne tahallaan, mut se oli itekin niin yllättynyt siitä vesiryöpystä, että ilmeisesti se oli ihan puhdas vahinko. 😀 Lapsivesien mennessä vauvan syke laski hetkeksi tosi alas ja ensin luulin, että se johtu vaan jostain anturin häiriöstä, mutta sit huomasin että kätilökin näytti tosi huolestuneelta. Sykkeet kuitenkin palas ihan parin sekunnin kuluttua taas takasin normaaleiksi eikä enää laskenut. Pertsa vissiin vaan säikähti perinpohjasesti kun hänen rauhaansa häirittiin. 😀
klo 07
Parasta aamussa oli se, että Susanna tuli töihin! Se tuli heti ensimmäisenä halaamaan ja sano että ”ihanaa kun ootte vihdoin täällä, oon odottanu teitä jo niiin pitkään”. Vastasin, että tässä ei oo kyllä mitään ihanaa ja en kestä kun tää homma ei etene mihinkään. Olin tässä vaiheessa vasta 5 senttiä auki, eli koko yön kestäneet kipeät supistukset ei ollu tehny paljon mitään eikä lapsivesien meno voimistanut niitä paljoakaan. Susanna laitto mut taas käyrille ja sanoi, että vaikka supistuksia tuli säännöllisesti, niin vaan joka kolmannessa oli tarpeeks voimaa avaamaan kohdunsuuta. Supistukset tuntui kuitenkin jo aika raastavilta, enkä pystyny enää ajattelemaan tai tekemään yhtikäs mitään niiden aikana. Toimintasuunnitelmaksi sovittiin, että ensin laitettaisiin mulle kunnon kipulääkitys ja sen jälkeen saisin oksitosiinitipan, koska me kaikki haluttiin se vauva jo pian ulos.
klo 09
Epiduraalia laitettiin lisää ja alotettiin oksitosiinin tiputtaminen. Supistukset voimistu samantien ja tuntu ihan hirveiltä. Epiduraalin vaikutus piti kivun pois reisistä ja selästä, mutta paineentunne takapuolessa ja venytyksen tunne etupuolella oli ihan hirvittäviä. Meinasin vaipua epätoivoon kun anestesialääkäri sanoi, ettei mikään puudutuslääke auta siihen paineentunteeseen, jonka vauvan laskeutuminen aiheuttaa. Susannan tullessa huoneeseen purskahdinkin ihan täysillä itkuun koska olin jo niin väsyny ja tuntu, ettei niistä kamalista kivuista oo yhtään mitään hyötyä. Epiduraali auttoi supistuskipuihin ehkä vajaan tunnin, kunnes ne yhtäkkiä alko taas tuntua joka paikassa ja helvetti aukes. Supistuksia tuli parin minuutin välein ja hetken aikaa yritin kestää niitä nojailemalla J:hin ja murisemalla. Jossain vaiheessa en voinu enää tehdä sitäkään, koska J:n tuoksun hengittäminen alko oksettaa, kun sattu niin paljon. Epiduraalia lisättiin vielä kerran ja se oli ylivoimaisesti hirvein hetki koko synnytyksessä, kun piti maata sängyllä ja odottaa että ne mittailee verenpainetta. Huoneessa oli J, kaks miespuolista anestesiahoitajaa ja Susanna ja mä huudan ja kiemurtelen kivusta sängyllä. En enää edes jaksanut avata silmiä, muistan vaan kun toinen anestesiahoitaja sanoo toiselle (harjottelijalle?) jossain vaiheessa että ”et sä voi mitata verenpainetta kun ihminen on noin kipee, odota että tulee supistusten väli”. Mulle jäi kyllä ikuiset traumat siitä verenpainemittarin piipityksestä kun tiesin, että sit kun se on saanut verenpaineen mitattua niin tulee taas uus supistus. Susanna käski pysyä mahdollisimman rentona aina supistuksen tullessa, mut siinä vaiheessa muhun sattu niin paljon ettei ollut mitään toivoa rentona pysymisestä. Lähinnä yritin pysyä hengissä sen kivun läpi ja jännitin itteni joka kerta ihan kaarelle, selkä oli ihan rikki vielä kolme päivää synnytyksen jälkeenkin. Ainakin oksitosiini teki tehtävänsä, mutta siinä vaiheessa ei todellakaan osannu ajatella mitenkään rationaalisesti, vaan yritti jotenkin selvitä sen kivun läpi. Joka kerta kun supistus alko niin tuntu että ei se tästä enää voi pahentua ja hups – samassa se tiputti johonki vielä alemmas, ihan uudelle kivun tasolle.
klo 11
Susanna teki sisätutkimuksen ja sanoi että tilanne on ”kymppi miinus”, eli heti kun alkaa ponnistuttaa niin saa alkaa ponnistella. Jossain vaiheessa vauvan sykkeet taas laski, ite en sellasesta enää tajunnu mitään, mutta J huomas sen monitorista ja Susanna tulikin samassa laittamaan STAN-anturin vauvan päähän. Ei onneks kuitenkaan ollut mitään sen suurempaa hätää, vaikka enpä mä olis siinä vaiheessa enää mistään pystynyt hätääntymäänkään. Kysyin Susannalta jossain vaiheessa että eikö tätä voi ihan oikeesti leikata ulos, koska se paineentunne tuntu ihan hirveeltä. J tajus pyytää mulle ilokaasua, oltiin kysytty sitä jo aiemminkin mutta sieltä huoneesta puuttu se maski. Lahnakätilö lupas kyllä silloin yöllä etsiä sellasen mulle, mutta ilmeisesti oli unohtanut koko jutun. Oon kuitenkin onnellinen että kokeilin kaasua vasta tässä vaiheessa, koska jos oisin sitä hengitellyt jo heikompiin supistuksiin, ni siitä ei varmasti olis ollut enää mitään hyötyä. Nyt sillä sai mukavasti pään sekasin ainakin supistusten välissä, vaikkei se kipua vienytkään pois.
Hetken ehdin hengitellä ilokaasua ennen kun alko ponnistuttaa. Ja siis mitä hittoa, kaikki on puhunu että se tuntuu siltä kun ois kakkahätä – eikä! Kakkahätä tuntuu vaan pienenä paineena, ponnistustarve tuntu samanlaisena kouristuksena kun oksentaminen tuntuu, mut vaan toisessa päässä kroppaa. Siis vaikka en yrittäny ponnistaa niin ponnistin silti, se kouristus vaan tempaisi mukaansa aina tullessaan, samallai kun oksentaessa. Sanoin Susannalle, että tää on nyt varmaan sitä ponnistuksentarvetta ja se oli ihan innoissaan. ”Jee hyvä! Nyt sit alat aina vaan supistuksen tullessa työntää!” Ja voi pojat, sitten työnnettiin. Ponnistin koko ajan kyljelläni, eikä se todellakaan ollu mikään tietoinen valinta, en vaan enää halunnut liikkua senttiäkään mihinkään suuntaan koska kaikki mitä tein sattu ihan perkeleesti. Ponnistusvaiheessa oli ihan hyviäkin puolia: supistukset oli helpompi kestää kun keskitty vaan työntämiseen eikä se vauvan liikkuminen synnytyskanavassa oikeestaan tuntunu miltään ennen kun vasta ihan loppuvaiheessa, pään pulpahtaessa ulos. Mut itse ponnistaminen oli ihan älyttömän rankkaa, vaikka se kouristusfiilis autto kyllä aika paljon. Ponnistin joka supistuksella neljä kertaa ja jokasen jälkeen olin ihan loppu ja mietin, etten todellakaan enää jaksa. Ponnistusten välillä oli tosi häjy tunne koko alavartalossa ja selvisin niistä pariminuuttisista hokemalla ”auu auu auuu” -mantraa ja ajattelemalla laukkaavia hevosia (??!). Kysyin joka kerta ”onko mulla nyt supistus?” kun en enää tajunnut mitään maasta enkä kuusta, ja Susanna vastas aina kärsivällisesti että ”odota vaan rauhassa, kyllä sä sen sit tunnet”. Ponnistaessa muhun valoi hiukan uskoa se, kun joka työnnöllä valui hiukan lapsivettä. Siitä tuli sellanen olo, että kyllä tässä jotain edistystä täytyy tapahtua vaikkei muuten siltä tuntunutkaan.
klo 11:57
Vihdoin – ehkä kymmenen supistuksen jälkeen – tuli se vaihe kun Susanna sanoi, että pää tulee pian ulos. Muutaman supistuksen ponnistelut se vielä vaati ja aika paljon rohkeutta ponnistaa täysillä vaikka alapäätä poltti ja kiristi ja olin ihan varma, että nyt repeen joka paikasta. Sen jälkeen kun pää oli saatu ulos piti vielä odotella yksi inhottava supistustenväli ennen kun pääsi ponnistamaan vartaloa. Työnsin täysillä ja samalla kuuntelin kun Susanna höpötti että ”miten sä sieltä oikeen tuut, mitenkäs me sut nyt saadaan” ja mietin mielessäni että ei hemmetti ottakaa se nyt jo ulos sieltä. Jäpikkä syntyi nyrkki kaulalla ja sen takia kesti hetken ennen kuin se saatiin lopullisesti pihalle. Supistuskivut loppu siihen paikkaan, mutta alapää oli ihan hellänä ja olin vielä tässäkin vaiheessa varma että oon tosi pahasti revennyt, kun tuntui niin kipeeltä. J itki ja höpötti mulle jotain ihan lähellä mun kasvoja, mutta en muista yhtään mitä se sanoi. Huoneeseen tullut lastenhoitaja päivitteli, että ”onpa iso poika, varmaan yli neljä kiloa! Ja miten iso pää!” ja olin vielä varmempi siitä, että nyt on paikat ihan pilalla. Yritin kuikuilla vauvaa jalkojeni välistä, mutta näin vaan pienet reidet. Lopulta Susanna nosti Pertsan mun syliin enkä osannu sanoa muuta kuin ”apua”. Susanna pyysi anestesialääkäriä laittamaan mulle tipan, koska olin ihan pihalla ja kuulemma aika kalmankalpea. Jälkeiset tuli kymmenisen minuuttia vauvan jälkeen, tuntui silkalta kidutukselta ja kiusanteolta kun Susanna paineli mun vatsaa (”Älä jännitä vastaan, pidä maha ihan rentona” ”AUUU en voi sattuu”) ja kiskoi jättimäisen istukan ulos. Silittelin ja ihmettelin Pertsan silkinpehmeää ihoa ja pientä nykerönenää samalla kun odotin tuomiota alapäälle. En olis voinu olla onnellisempi kun Susanna sanoi, ettei siellä ollut repeämän repeämää! Uskomatonta, olin just pakertanut itestäni ulos yli nelikiloisen vauvan, jonka päänympärys oli 38 senttiä ja joka vielä kaikenlisäksi piti kättä kaulalla ja silti selvisin siitä ehjin nahoin. Lastenhoitajakin ihmetteli että ”sulla täytyy kyllä olla tosi hyvät kudokset!”
klo 13
Saatiin olla tunti ihan rauhassa keskenämme, ihmetellä vauvaa ja soitella sukulaisille. Olisin halunnu ite sanoa äitille puhelimessa että terve poika tuli, mutta just kun sain luurin korvalle niin iski sen verran tuskallinen jälkisupistus, että jätin suosiolla puhumisen J:lle. 😀 Susanna tuli kärräämään mut pyörätuolissa suihkuun, sen jälkeen saatiin hiukan ruokaa ja Pertsa sai viettää laatuaikaa isin paidan sisällä. Olo oli tosi pöllämystynyt, en voinut uskoa että olin just saanut niin pitkän, hienon ja sievän pojan. Ja niin isänsä näköisen! Jostain syystä oon aina ajatellut, että saisin tosi omituisen ja tyhmän näkösiä lapsia. 😀
Kenguruhoidossa
—
Synnytyksen jälkeen pystyin heti istuskelemaan normaalisti ja ruokaa tankattuani aloin muutenkin palata takaisin elävien kirjoihin. Väri kuitenkin palasi kasvoille vasta parin päivän päästä, eli kyllä se aikamoinen rykäisy oli. Lapsivuodeosastolla heikotti kävellä pieniäkin matkoja ja tuntui, että kaikki sisuskalut oli ihan sekaisin.
Synnyttäminen oli kipeämpää ja kamalampaa kuin olin ikinä osannut kuvitellakaan (onneks en osannut), mutta kyllä siinä hetkessä oli jotain maagista kun näki vauvan ensi kertaa. Ei rakkautta ensisilmäyksellä, mutta ihmetys ja tieto siitä, että nyt on pitkä odotus ja urakka ohi. Heti synnytyksen jälkeen ajattelin, että en sittenkään halua enempää lapsia jos se on tällaista. Yhtenä yönä näin painajaista, jossa olin menossa yliopistolle johonkin testiin ja vasta paikanpäällä kuulin, että kaikkien, jotka haluaa valmistua, pitää nyt synnyttää. Jouduin täydellisen pakokauhun valtaan ja mietin unessa, että mielummin hylkään kaikki haaveeni psykologin ammatista, kun synnytän nyt uudestaan koska niin hirveää se oli. 😀 Mutta eipä mennyt kun ehkä viitisen päivää, niin kipu alkoi pikkuhiljaa unohtua ja mietin, että ehkä sittenkin voin hankkia toisen lapsen, jos saan ensin odottaa vähintään kolme vuotta muistojen haalistumista.
Ja maailman kliseisin lause (lukee varmaan jokaisessa Vauva-lehdessä): En olis ikinä selvinnyt synnytyksestä ilman J:tä. Ihan uskomatonta, millaisia arjen sankareita miehistä yhtäkkiä kuoriutuu kun nainen on tosipaikan edessä. 🙂 J sai mut tuntemaan oloni niin turvalliseksi ja rakastetuksi, että vielä monta päivää synnytyksen jälkeen sen ajatteleminen itketti. (Itkettää vieläkin vähän) Ja oon niin ylpeä meistä molemmista! Siitä, miten hyvin me selvittiin ja miten ihana lapsi me pitkän odotuksen jälkeen saatiin. <3
Loppu hyvin kaikki hyvin.
