Myönnetään: olin ehkä ”pikkusen” romantisoinut äitiyttä ja vauva-aikaa. Tuli vähän puskista se miten rankkaa tää voikaan olla. Oikeestaan kaikki alko siitä, kun oltiin se kolme päivää osastolla ja se oli kyllä henkisesti ahdistavin kokemus ikinä. Synnytys olis fyysisesti kamalaa, mutta siellä sentään oli koko ajan J ja tuttu kätilö lähellä. Osastolla olin niin yksinäinen ja ahdistunut, aamupäivät meni aina ihan hyvin mutta iltaa kohden alkoi koko ajan paniikki nousta. Yöt meni huutavan ja kitisevän vauvan kanssa, en osannut laittaa tissiä kunnolla sen suuhun eikä maitoakaan vielä tullu. Toisena yönä olisin vaan halunnut hetken nukkua ja hälytinkin hoitajan että voisko se hetkeks ottaa vauvan. Se kävi nopsaa kapaloimassa sen ja anto mulle sokeriliemiruiskun, että voin siitä antaa tippoja jos vauva alkaa taas huutaa. Ja kyllähän se huusi ja ei sokeritipat paljoa auttanu. Osastolta kotiutuessa olinkin jo kehittänyt itelleni kauheen kynnyksen mennä nukkumaan, ja oikeestaan vasta nyt viime päivinä on alkanu olla sen verran normaali fiilis, etten enää jännitä iltoja.

Vauvalla on kaikki hyvin ja se kasvaa (ja kasvattaa kaksoisleukaa) huimaa vauhtia. Oikeesti se ei edes itke paljoa, ei ainakaan yhtään sen enempää kun vauvat yleensäkään, ja on ihan ylisöpö. Jostain syystä sen hoitaminen näiden ensimmäisten viikkojen aikana on silti tuntunut tosi raskaalta ja yksinäiseltä. Voi kuulostaa vähän tyhmältä, mutta se yksinäisyys kumpuaa jotenkin siitä, että oon sen ainut äiti. On ihanaa olla oman lapsensa äiti, en mä sitä sano, mutta silti se hetkittäin tuntuu maailman yksinäisimmältä roolilta. Mä oon ainut, jolta tulee maitoa ja mä oon aina viime kädessä se, joka vauvan hoitaa. J on vielä vähän epävarma itsestään, varsinkin jos Pertsa huutaa paljon, ja antaa sen silloin herkästi mulle. Sellasina hetkinä tulee joskus olo että voisinpa mäkin vaan antaa tän nyt jollekulle muulle. Onneks J tuntuu saavan joka päivä lisää itsevarmuutta ja Pertsakin rauhottuu aina päivä päivältä helpommin senkin sylissä.

Ilokseni huomasin, että eilen alkoi se sellainen kuristava fiilis selvästi helpottaa eikä se oo vieläkään palannut. Pidän sormia ristissä, että ne kaikki huonot tunteet olis vaan jälkimaininkeja rankasta synnytyksestä, lapsivuodeajasta ja siitä inhottavasta rintatulehduksesta, osa on varmasti sitä baby bluesiakin. Jospa tää tästä alkais helpottaa!

Synnytyksenkin oon käynyt jo monta kertaa mielessä läpi, mutten oo vieläkään saanut aikaseksi kirjottaa siitä. Tuntuu, että kaikki pienet vapaahetket käyttää nyt mielummin johonkin kivempaan tekemiseen kun synnytyksen muistelemiseen. Mut kyllä mä sen varmasti vielä joskus saan paperille. 🙂