Kyllä alkaa vähän jo hermot kiristyä. Tällä hetkellä siihen vaikuttaa ehkä eniten sukulaisten kärsimättömyys ja muutama huonosti nukuttu yö. Jo viikon ajan on iltaisin tullut paljon tukalia harjoitussupistuksia ja nyt oon alkanut herätäkin niihin monta kertaa yössä. Niitä saattaa tulla tasaisesti tunninkin ajan, mutta ne ei kuitenkaan muutu tiheämmiksi tai kivuliaammiksi ja aina oon huomaamattani nukahtanut uudestaan. Aamulla herätessä oon taas elämäni kunnossa ilman mitään sen kummempia tuntemuksia. Ymmärrän, että kropan pitää harjotella tulevaa koitosta varten, mutta tää tuntuu jo silkalta kiusanteolta. En edes viiti kertoa oloistani enää kenellekään, koska oon jo kuullu liian monta kertaa että ”noniin, kyllä se sieltä ens yönä syntyy!”

Eilen myös hämmennyin tästä kaikesta lisää, kun oltiin mökillä grillaamassa ja äiti alkoi yhtäkkiä hiprakassa selittää synnytyskokemustaan ja ensimmäistä kertaa ikinä kertoi ettei kokenut supistuksia ollenkaan kivuliaina ennen kuin vasta hetkeä ennen ponnistusvaihetta. Siis joko 23 vuotta on kullannut muistot aika hyvin tai sitten äitini kuuluu niihin muutamaan prosenttiin naisista, joilla ei avautumisvaihe ole kovinkaan kivulias, vähän vaan epämukava ja tukala. En nyt ehkä kuitenkaan uskalla ruveta odottamaan mitään yhtä helppoa kokemusta, kuulostaa meinaan aika epärealistiselta. Vaikka olishan se tietysti ihan kiva pikku ylläri, varsinkin nyt kun joka toinen ajatus pyörii kivun ympärillä.

Loppuun vielä mahakollaasi, jonka eilen tekemisen puutteessa väkersin: