Meillä alkaa löytyä yhteinen sävel neuvolatädin kanssa, ihan mahtia. Siihen on parina viime kertana vaikuttanut varmaan se, että mukana on ollut ihan älyttömän mukava ja suloinen terveydenhoitajaharjoittelija, joka on omalta osaltaan keventänyt tunnelmaa sählätessään tietokoneen, dopplerin ja mittanauhan kanssa. Tekisi oikeastaan mieli sanoa se sille, että voi vitsi susta tulee kyllä hyvä työssäsi kun oot noin luonteva jo nyt. Osaisinpa itekin sitten joskus työharjoittelussa olla samanlainen! Saa nähdä, josko sitä uskaltais seuraavalla kerralla antaa oikein suullista palautetta, vaikka se vaatiikiin vähän rohkeutta. Sitä on aina helpompi antaa kirjallisesti, mutta valitettavasti tuolla ei oo mitään palautelaatikkosysteemiä. 😀

Ja selvästi silläkin oli jokin vaikutus, kun viime kerralla avauduin hieman murheistani vauvan kokoon ja synnytykseen liittyen. Tänään täti kyseli oikein moneen otteeseen, että onko jotain sydämen päällä tai jotain mitä muuten vaan haluaisin kysyä. Kerroin, että viime viikonlopun mini-hermoromahduksen jälkeen on ollut tosi rento fiilis, nyt vaan odotellaan rauhassa.

Sf-mittakin oli tällä kertaa miinus 1,5 senttiä viime kertaisesta, eli se on nyt 37,5. Yläkäyrällä mennään, mutta ei sentään niin hurjasti kun viime viikolla, kun mittasivat silloin 39. Ilmeisesti vauvalla oli vain edelliskerralla kovat venyttelyt/isottelut meneillään, niin tuli vähän mittavirhettä. 😀

Vauva on pää alaspäin, mutta silti kuulemma aika korkealla, eli kyllä tässä varmaan saa ihan rauhassa olla vielä hetken. Odotan kyllä todenteolla sitä meloni haarojen välissä -tunnetta sitten, kun se oikeasti laskeutuu lähtökuoppiinsa. Näköjään kaikkiin raskauteen ja synnytykseen liittyviin kipuihin sopii se mentaliteetti että ”ehei, tää ei oo vielä mitään, odotas vaan miltä kohta tuntuu”.