Selailin twitteriä ja törmäsin Katri Mannisen ja muutamien muiden keskusteluun nettivihasta ja naisten saamista raiskausuhkauksista. 

Olen aina pitänyt Katri Mannista fiksuna naisena, mitä hän siis varmasti onkin, mutta tätä kyseistä keskustelua lukiessa en voinut uskoa silmiäni. Katrin mielestä naisten saamat raiskausuhkaukset ovat vain ”retoriikkaa” ja hänen mielikuvissaan niitä esittävät vain naisen puutteessa olevat nuoret miehet. Ja että ne huutelijat ja toteuttajat ovat varmaan kuitenkin osittain eri porukkaa. No ovat kai, mutta miten se tekee uhkauksien huutelusta jotenkin vähemmän pahan asian? ”No mut sä et sentään onneks OIKEESTI raiskaa”? Hän myös puhuu raiskausuhkauksista ”raiskausläppinä”.

Katri ei vaikuta uskovan siihen, että yhteiskunnassa olisi mitään sellaista sisäänrakennettua, joka ylläpitäisi naisvihaa, joka näkyy naisiin kohdistuvana väkivaltana ja uhkailuna. ”– Mikä taho tai tarkka ihmisryhmä pitää tätä ajattelua yllä? Tuomarit?” Eikö ole aika naiivia ajatella, että yhteiskunnassa mikään yksittäinen taho tai ihmisryhmä pitäisi jotakin koko yhteiskunnan kattavaa, pitkälle historiaan ulottuvaa ilmiötä yllä? Ja että nämä ilmiöt ylipäätään olisivat aina edes tietoisia ja näin ollen jotenkin ohjailtavissa?

Yhteiskunnan asenteiden vaikutukset tyrmättyään Katri ottaa esiin geenimuunnoksen, joka selittää väkivaltaisuutta kännissä ja miettii, monikohan uhkailija on isältään perinyt sen ja epäsuotuisat kasvuolosuhteet. Sehän olisikin ihanteellista, jos ihmisten käyttäytymistä voitaisiin selittää vain yhdellä geenillä. Saatika sitten vuorovaikutustilanteita, ryhmädynamiikkaa, perhedynamiikkaa.. Niissä alkaa olla jo sen verran geenejä ja historiaa taustalla, ettei tuskin yksi MAOA enää riitä kaikenkattavaksi selittäjäksi.

Katri itsekin mainitsee olevansa kahden matriarkkasuvun jälkeläinen ja pakko sanoa, että sen kyllä huomaa. Katri näyttäisi olevan siitä onnellisessa asemassa, että on vahvojen naisten kasvattama vahva nainen, jolloin hän voi suhtautua kokemaansa uhkailuun ei-henkilökohtaisesti ja alentamalla uhkailijat mielikuvissaan keskenkasvuisiksi, puutteessa oleviksi pojanklopeiksi. Mutta vaikka onkin hienoa, että omassa elämässään uhkailut pystyy jättämään omaan arvoonsa (toisaalta hän mainitsee moneen otteeseen ettei ole itse varsinaista raiskausuhkausta ikinä saanut), ei silti ole ok suhtautua niihin yleisellä tasolla niin ylimalkaisesti ja naiivisti, kuin miltä kyseisen keskustelun perusteella vaikutti.

Uhkailijoiden touhuja ei tarvitse paapoa eikä puolustaa. Eikö jo lasten kanssa opeteta se, että ihmiset hyväksytään, mutta typeriä tekemisiä ja sanomisia ei. Tokihan me kaikki ymmärretään, ettei ihan täysin hyvinvoiva ihminen toivoisi toiselle ”puskaraiskausta että ymmärtää sitten” ja etteikö uhkailija varmasti hyötyisi avusta ja empatiasta, mutta silti ei pidä ajatella että ”no kun sillä on vaan ihan järkeenkäypä syy uhkailla sua”. Kun sitä vaan joko pelottaa tai panettaa.

Ja mitä niihin yhteiskunnan rakenteisiin tulee, niin kyllä nyt aika monta esimerkkiä epätasa-arvoisuudesta ja miesvaltaisuudesta tulee mieleen heti.

Jo lapsesta asti opetetaan, että pojat on poikia, ne nyt aina vaan tappelee ja kiusaa sua koska ovat ihastuneita.

Ollessani ekaluokkalainen meidän luokkalaiset pojat kävivät välitunnilla kirjoittamassa musta hölmöyksiä taululle. Yritin mennä pyyhkimään ne pois ennen kuin opettaja näkee (koska munhan siinä kuuluikin hävetä), jolloin yksi pojista lätäisi avokämmenellä poskeen. Säikähti tilannetta vähän itsekin, mutta ei pyytänyt anteeksi. Kotona äitini huomasi mustelman poskessa ja nosti aika ison haloon ja juttua sitten käsiteltiinkin ihan vakavasti opettajien ja kyseisen pojan kanssa. Mutta! Ei unohdettu lopuksi mainita mulle hyväntahtoisesti, että no kun se oli varmasti vain ihastunut suhun ja siksi toimi niin. Ihan kuin mun olisi pitänyt jollain kierolla tavalla olla ylpeä saamastani avarista, joka siis ilmeisesti oli, pojalta tullessaan, suosionosoitus eikä väkivallanteko. Jos roolit olisivat olleet toisinpäin, meidän perhe olisi varmaan hyvin äkkiä passitettu lähete kourassa perheneuvolaan selvittämään, että mistä tytön aggressiivinen käyttäytyminen johtuu.

Omien poikalasten kanssa nämä muotit alkavat myös pikkuhiljaa näkyä. Perus psykologianopiskelijana olen sanoittanut lapseni tunteita jo kauan ja tyrmistyn joka kerta, kun jonkun mielestä on hassua, jos Pertsa sanoo että ”jännittää” tai ”pelottaa”. Pertsa on vilkas, mutta myös tosi herkkä ja uusien juttujen suhteen arka. Tämä ei tunnu menevän ihan kaikkien sääntöjen mukaan, ja monta kertaa olen kuullut miten Pertsan jännittäminen mitätöidään noin vain naps. ”No eikä jännitä! Miten niin muka jännittää?” Mietin vaan tässäkin sitä, että mitä jos kyseessä olisikin 2,5-vuotias tyttö. Saisiko hän jännittää ja ottaa oman aikansa uuden tilanteen kohdatessaan? Saisikohan hän myös useammin tulla ihan syliin asti istumaan ja jännittämään?

Äitiyden ykköshuolena tällä hetkellä on se, miten selvitä uhmaiästä ja arjen pyörityksestä täysjärkisenä. Mutta taustalla on alusta asti ollut myös isoja, kauaskantoisia huolia: miten kasvatan sellaisen lapsen joka pärjää? Jota ei kiusata, mutta joka ei myöskään itse kiusaa? Joka on tarpeeksi rohkea ja vahva pärjätäkseen isona omillaan, muttei ikinä toisten kustannuksella tai alistamalla? 

Onneksi nykytutkimuksen perusteella näyttäisi siltä, että molempien ääripäiden välttämiseen auttaisi yksi ja sama resepti: hyvä itsetunto ja hyvät sosiaaliset taidot. Lapset, jotka ovat saaneet rakkautta, turvallisuutta ja hyvät eväät toimia toisten kanssa, ovat usein aika vahvoilla. Uskon pystyväni tässä ajoittaisessa hullunmyllyssä kuitenkin aina tarjoamaan ne. 

Ja meidän poikia saa jännittää jos jännittää ja sen saa myös sanoa ääneen. Eikä lapsen tarvitse karaistua tai käyttäytyä kuin mies tai mitään muutakaan sen sortin hölynpölyä. Ja ikinä, ikinä en tule hyväksymään mitenkäänpäin sitä, jos tykkäämistä osoitetaan kiusaamalla. Tykkääminen osoitetaan vain ja ainoastaan tykkäämällä.