Päätös hankkia lapsia ei aina kumpua pelkästään ylitsevuotavasta rakkaudesta kumppaniin ja jostain alitajunnan pilvilinnoista. Aloin tässä miettiä, että ainakin meidän vauvantekopäätökseen on varmasti vaikuttanut muutama aika konkreettinenkin juttu:

– Mun kolari J:n uudella autolla viime talvena. J oli ostanut kolmeovisen pikkuauton, jonka onnistuin mälläämään eräänä sateisena tammikuun iltana matkalla töistä kotiin. Vakuutusrahoilla J osti seuraavaksi autoksi meidän nykyisen farkku-Golfin. Jos joku tässä maailmassa on käytännön mies, niin se on J, ja oonkin ihan varma, että jos ajeltais edelleen sillä pikkuautolla niin meillä ei olis vielä perheenlisäystä tulossa. Oltais varmaan ajateltu että ”aletaan miettiä perheenlisäystä vasta sit joskus parin vuoden päästä kun vaihdetaan isompaan autoon”.

– Tylsä kesätyö kaupassa = aikaa lukea blogeja. Löysin viime keväänä ihanan Lapsellista-blogin ja ahmin sen läpi muutamaankin otteeseen. Jostain syystä samaistun Sasciaan niin pahasti, että yhtäkkiä en miettinytkään enää mitään muuta, kuin että mäkin haluan olla kaunis nuori blondi äiti.

– J:n isänisän ja isänäidin kuolemat vuoden sisään. Viime kesänä J:n mamman hautajaisista pois ajettaessa J sanoi autossa ensimmäistä kertaa, että oishan se oikeestaan aika kiva jos oisin raskaana, niin olis välillä jotain iloisiakin tapahtumia suvussa.

– Meidän molempien opiskelut, J on nyt yhtä esseetä vaille valmis ja meikäläisellä on lähes kaikki tarvittava kandin papereita varten tehtynä tän kevään jälkeen.

Jotenkin vaan tuntuu siltä, että ilman noita asioita ei oltais nyt tässä tilanteessa missä ollaan. Tehtiin päätös loppujen lopuksi tosi nopeasti ja yllättäen, ja meillä tosiaan tärppäsi heti kerralla. Nyt kun oon jutellut yllättäen raskaaksi tulleen kaverin kanssa niin muistuu kyllä mieleen miten pelottavaa kaikki aluksi oli. Pelottavinta oli elämänmuutos ja ajatus siitä, että nyt on kultaiset nuoruusvuodet rellestetty ja ohi. Mietin, että tässä tää nyt sit oli ja nyt musta tulee ihan oikeasti aikuinen, jonkun äiti. Ei pelkästään jonkun pienen ihanan tuhisevan vauvan äiti, vaan ennen pitkää myös uhmaikäisen, eskarilaisen, ekaluokkalaisen, teinin (!!), nuoren aikuisen äiti. Tuun olemaan sen saman tyypin äiti vielä sittenkin kun se tyyppi on viiskymppinen. Ihan älytön ajatus!

Mutta nyt kaverin pelkoja kuunnellessa, ite 32. raskausviikolla, voin vaan hymyillä typerän kaikkitietävästi ja sanoa että kyllä se siitä helpottaa. Koska kyllä se helpottikin. En vois olla onnellisempi, kun mulla on kaikki hyvin ja mahassa potkuttelee pikkutyyppi. Joka muuten nähdään viimeistään 11 viikon päästä, apua!