Meidän 2,5-vuotiaalla ikiliikkujalla oli tällä viikolla vasu-keskustelu päiväkodissa. Odotin sitä kuin kuuta nousevaa, koska päiväkodin aloitus tänä syksynä ryhmän henkilökunnan vaihtumisen jälkeen on ollut aikamoista rämpimistä.  Onneksi nyt viime viikkojen aikana on alkanut helpottaa, mutta vasu-keskustelua jännitin silti.

On paljon helpompaa viedä 1,5-vuotias uusille ihmisille hoitoon, koska sen ikäiseltä ei vielä odoteta paljoakaan ja kaiken saa anteeksi koska on vielä pieni. 2,5-vuotias alkaa olla jo sen ikäinen, että jotkut aikuiset alkavat pikkuhiljaa unohtaa sen, että lapsi on oikeasti vieläkin aika pieni. Kolmevuotiaalta odotetaan jo hirmu paljon, ja sen huomasi vasu-keskustelussakin.

Pottaharjoittelu aloitettiin jo keväällä, mutta se syystä ja toisesta takkuili pitkään. Vasta syyskuussa Pertsa vihdoin hoksasi mennä itse potalle pissalle. Syyskuussa kokeiltiin vaipattomuutta myös päiväkodissa, mutta parin vahingon jälkeen sieltä laitettiin jarrut pohjaan ja palattiin vaipan käyttöön, kun vahinkojen siivoaminen kuulemma veisi liikaa aikaa. Nyt ollaan kotona harjoiteltu parisen kuukautta ja aika hyvin sujuu. Vasu-keskustelussa sovittiin lastentarhanopen kanssa, että nyt hekin jättävät vaipan pois ja yritetään ettei takapakkia enää tulisi.

Toinen tärkeä juttu oli omatoimisuuden kehittäminen. Nyt pitäisi alkaa pukea ja riisua itse, ja myönnettäköön – kärsimätön äiti on tähän mennessä ollut kehityksen tiellä ja aina pukenut ja riisunut, koska se menee vaan niin paljon nopeammin ja kivuttomammin. Nyt täytyy itse skarpata ja antaa Pertsan harjoitella itse. Ja siis osaisihan se pukea jo vaikka mitä, jos vaan malttaisi eikä heittäytyisi heti ihan mahdottomaksi heti kun tajuaa, että häneltä nyt odotetaan jotain. Saatiin päiväkodista laminoidut kuvakortit pukemisen avuksi, toivottavasti niistä olisi hyötyä.

Keskustelu sujui hyvässä yhteisymmärryksessä, vaikka tämä uusi lastentarhanopettaja tuntuikin keskittyvän enemmän haasteisiin kuin edellinen. Ehkä tässä nyt alkaa Pertsan ikä kolkutella – lähes kolmivuotiaalta odotetaan paljon enemmän kuin kaksivuotiaalta, mikä toki on ihan luonnollista, mutta kieltämättä luo äidille paineita. Pertsa on aina ollut motorisesti taitava ja kielikin on nyt puolessa vuodessa kehittynyt ihan hurjasti, joten haasteet koskivat niitä hankalimpia osa-alueita: vuorovaikutusta ja tunne-elämää.

Kavereiden kanssa oleminen sujuu pääosin ihan hyvin, mutta pari hakkaan kaveria päähän autolla -insidenttiä on ollut. Onneksi lastentarhanopettajakin sanoi, että ne kyllä kuuluvat tähän ikään, mutta kolmivuotiaalta sellaista käytöstä ei enää suvaita. Eli nyt olisi tosi tärkeää vahvistaa kaunista ja kivaa käytöstä kavereiden kanssa ollessa. Tunne-elämään liittyen puhuimme myös tuosta toisten (eli lähinnä pikkuveljen ja isin) satuttamisesta ja siitä, miten Pertsalla on valikoiva kuulo komentamisen suhteen.  Jos häntä yrittää painokkaasti komentaa, hän osaa halutessaan vältellä katsekontaktia ja näyttää samalta kuin 13-vuotias, jota komennetaan röökinpoltosta, mutta ei todellakaan meinaa sitä siihen lopettaa. Onneksi Pertsalla sentään välillä tulee itselläkin itku, jos hän huomaa, että pikkuveljeen on oikeasti sattunut eli ei olla kasvattamassa ihan täyttä psykopaattia… Pikkuveljeäkin muksitaan onneksi koko ajan harvemmin ja harvemmin, ja vuorovaikutus muuttuu jatkuvasti parempaan suuntaan. Kesän älyttömät uhmakohtaukset ovat ainakin tällä erää helpottaneet.

Keskittymistä ja kärsivällisyyttä peräänkuulutettiin kovasti, ja se olikin ainut hetki kun teki mieli sanoa, että hei hetkinen tässä puhutaan nyt kaksivuotiaasta vilkkaasta pikkupojasta. Toiminnanohjaus ja tunteidensäätely ovat kuitenkin ihmisen hienoimpia ja monimutkaisimpia taitoja, jotka kehittyvät vielä kaksikymppisenäkin. Allekirjoitan toki kauniit pöytätavat ja ruuan odottamisen ilman huutamista, mutta en usko että on lapsen vika, jos isossa 0-3-vuotiaiden ryhmässä volyymi kasvaa ja meno menee joskus koheltamiseksi. Onneksi päiväkodissa on käytössä pienryhmätoiminta ja lastentarhanopekin sanoi, että rauhallisessa pienryhmässä Pertsa kyllä malttaa leikkiä tosi hienosti (aijjaa?!).

Ristiriitaisinta koko vasu-keskustelussa oli se, että tuollaisia vaikeita abstrakteja taitoja korostettiin kovasti jo nyt (vaikka kolmivuotissynttäreihinkin on vielä puoli vuotta), mutta sitten monet Pertsan muut taidot olivat jääneet uusilta tädeiltä ihan pimentoon. Lastentarhanopettajalle tuli yllätyksenä, että Pertsa osaa ketjuttaa leikkejä, leikkiä tosi rikkaita mielikuvitusleikkejä, laskea kymmeneen ja puhua pidempiä kuin 3-4 sanan lauseita. Erityisesti korvaan särähti se, että Pertsa tekee päiväkodissa edelleen nuppipalapelejä (osasi tehdä niitä jo vuosi sitten ja tekee kotona yksin 9 palan palapelejä) ja VOISI NYT ALKAA HARJOITELLA JUOMISTA KORVATTOMASTA MUKISTA. Yritin sanoa, että me on kotona skipattu nokkamuki ja Pertsa osasi jo yli vuosi sitten päiväkodin aloittaessaan juoda lasista. Ei jotenkin mennyt perille vaan kirjattiin ”aletaan harjoitella tavallisesta mukista juomista”. Huoh. Pieniä juttuja, mutta jotenkin harmitti, että päiväkodin aikuiset eivät selvästikään ehdi havainnoida kaikkien lasten taitotasoa. Myönnän, että vuorovaikutus- ja tunne-elämätaidot ovat tässä maailmassa ne tärkeimmät, mutta vähän harmitti että niin monet meidän ison-pienen kaksivuotiaan taidoista olivat jääneet huomaamatta. Tiedostan, että lapseni on vilkas ja malttamaton ja toisinaan ärsyttävä kovaääninen koheltaja, mutta kotona sitä kompensoi se, että tiedän hänen sen lisäksi olevan myös terävä ja supertaitava tosi monissa jutuissa. Harmittaa, jos päiväkodissa tätä fiksua puolta ei huomata, vaan hän profiloituu pelkäksi koheltajaksi.