Tänään on tasan kolme kuukautta laskettuun aikaan. Hurjaa! Mun uus lempiharrastus on lueskella kännykällä synnytyskertomuksia ennen nukahtamista. Sellaisen n. 20 kertomuksen pohjalta oonkin tehnyt itelleni tiivistelmän siitä, miten synnytys saattais mennä, vaikka siinä käy sit kuitenkin niin että kärvistelen synnärillä kolme vuorokautta. 😀

– ensimmäiset kunnon supistukset alkaa joskus aamuyöstä (ja ehkä menee lapsivedet, todennäköisesti kuitenkin puhkaistaan kalvot synnärillä)

– alku on jännittävää, pitää hengailla keskellä yötä sohvalla kaurapussin kanssa ja laskea supistusten väliä

– jossain vaiheessa voi siirtyä kuumaan suihkuun ja ottaa Panadolia vaikka tietää ettei se kuitenkaan auta

– sit herätetään puoliso ja sanotaan, että nyt vois kai jo lähteä kohti sairaalaa

– automatka on kamala koska supistukset on jo niin kipeitä

– käyrillä makaaminen on vielä kamalampaa

– ilokaasusta tulee kiva olo, ellei sit ala oksettaa

– odottelua ja jossain vaiheessa epiduraali, jonka jälkeen olo on taivaallinen ja voi hetken nukkua

– piitkän odottelun jälkeen supistukset muuttuu taas kipeiksi ja kätilö sanoo, että pian saa alkaa ponnistelemaan

– ponnistaminen on kammottavaa ja tuntuu ihan hirveeltä ja vie viimeisetkin voimat

– vihdoin, joskus illansuussa, ulos pulpahtaa hassunnäköinen violetti vauva

Tuntuu tyhmältä ajatella synnytystä etukäteen, koska ajattelen sen aina jotenkin itestäni irrallisena tapahtumana. Nyt ajattelen, että osaan suhtautua siihen ilman stressiä ja mussa on sit jotain vahvaa alkukantaisuutta niin et punnerran sen lapsen maailmaan reippaasti kaikista kivuista huolimatta.

Mutta oikeesti siinä tilanteessa oon vaan minä, sama minä kun oon tässä ja nyt. Ihan varmasti panikoin, itken, pelkään, alan sääliä itteäni. Yritän varmasti vielä sairaalassakin aluks olla henkilökunnalle kohtelias ja kiltti ja pitää sellasta sievää ulkokuorta yllä. Aika kuluu hitaasti ja jokainen supistus on ihan oikeesti koettava ja elettävä läpi, kestää ne sit 5 tuntia tai 25 tuntia. Jos supistuksia tulee viiden minuutin välein, niin niitä mahtuu jo yhteen tuntiinkin ihan liikaa.

Ja kun kaiken lisäks inhoon menkkoja ja menkkakipuja, niistä tulee jotenkin kokonaisvaltasesti tyhmä olo. Päänsärky on sellasta selkeää ja kuivaa kipua, se vaan ärsyttää. Menkkakivuista sen sijaan tulee aina paljon haavoittuvaisempi olo. En osaa edes kuvitella millanen olo synnytyskivuista sit tulee..