Päiväkotielämän alku

perjantai 29.8.

Isä ja poika käyvät leikkimässä päiväkodin pihalla muiden lasten kanssa. Poika ei kuulemma noteeraa ollenkaan muita lapsia, mutta haluaa lastentarhanopen syliin. Äiti ei yhtään ihmettele, sillä lastentarhanope on tosi ihastuttavan näköinen nuori nainen, ja sellaisista poika tunnetusti tykkää. Isä on kuulemma ”jutellut vähän kaikesta”, kun äiti yrittää udella miten meni ja mitä kaikkea juteltiin.

maanantai 1.9.

Äiti ja poika menevät aamupäiväksi päiväkotiin leikkimään. Eräs yksivuotias tyttö pelkää äitiä kuollakseen, vaikka äiti yrittää jutella mukavasti. Poika ei uskalla lähteä sylistä. Äiti tuntee olonsa lievästi kiusaantuneeksi, koska hoitaja ei oikein juttele mitään. Äiti katselee huolestuneena, miten yksi poika poukkoilee ympäriinsä ja tönii muita. Äiti kuitenkin nopeasti laskeskelee, että tämä toinen poika on kuitenkin iästään huolimatta noin puolet pienempi kuin oma poika, joten hengenvaaraa tuskin on. Ulkona muutama toisen ryhmän täti tulee juttelemaan ja kyselee kauheasti ”siitä teidän tulevasta maatilasta” (eli tätä se ”vähän kaikesta” tietysti tarkoittikin). Jostain syystä isän agrologin koulutusta ja maaseututaustaa ihastellaan kovasti, mutta äidin psykologian opinnot eivät kirvota mitään kommenttia, pöh. Sovitaan, että huomenna poika voisi yrittää jäädä yksin leikkimään aamupäivän ajaksi.

tiistai 2.9.

Äiti ja poika menevät yhdeksän aikoihin päiväkodille. Yksivuotiasta tyttöä joudutaan taas rauhoittelemaan tutin kera, kun tämä näkee äidin. Yksi hoitaja pyytää äitiä ja poikaa leikkihuoneeseen, mutta äiti näkee heti lastentarhanopen katseesta, että nyt olisi ehkä parempi jos äiti liukenisi paikalta. Sovitaan, että poika on ainakin ruokailuun asti ja päiväunille menoa kokeillaan. Jos se ei onnistu, niin päiväkodista kyllä sitten soitetaan. Äiti vilkuttaa pojalle, joka ei oikein tunnu olevan tilanteen tasalla. Äiti menee kotiin ja alkaa tuijottaa Netflixistä Orange is the new blackia. Puolen päivän aikaan tulee viesti ”Kaikki hyvin, poika nukahti hienosti” (Mitä? Miten muka?) ja äiti uskaltaa itsekin mennä pienille päiväunille ennen kuin lähtee hakemaan poikaa. Kun äiti hakee pojan ja tämä huomaa äidin, kasvoilla vilahtaa sekunnin murto-osan niin surullinen ja ikävöivä ilme, että äiti ei oikein tiedä miten päin olisi. Itkua ei kuitenkaan tule ja pian ollaankin jo kotona.

keskiviikko 3.9.

Äiti jättää pojan pihalle leikkimään ja menee itse sisälle kasvatuskeskusteluun. Ilokseen äiti huomaa, että lastentarhanope ja muut ovat selvästi päässeet jyvälle pojasta, ja kaikki tarinat edelliseltä päivältä ovat hauskoja ja liikuttavia ja kuulostavat juurikin meidän pojalta. Lastentarhanope kertoo, että poika oli ensitöikseen vessassa kiivennyt pyörivälle tuolille, johon edes ryhmän 2,5-vuotiaat eivät osaa kiivetä. Tämä ei kuulosta äidin korviin mitenkään kummalliselta, onhan poika osannut kiivetä syöttötuoleihin ja lipastojen koloihin jo melkein heti kun täytti yksi. Poika oli myös katsonut erästä hoitajaa kuin vähäjärkistä, kun tämä oli esitellyt veturia ja puhunut että ”katsos mikä traktori tässä on!”. Äitikin ihmettelee, miten varhaiskasvatuksen ammattilainen voi sekottaa veturin traktoriin (tai luulee, että yksivuotiasta poikaa voi tällaisissa asioissa huijata), ja heittää mentaalisen yläfemman pojan kanssa. Keskustelu menee hyvin ja kaikista asioista ollaan hyvässä yhteisymmärryksessä. Koska poika tuntuu olevan vähän luupää, äiti antaa luvan komentaa tiukastikin, jos poika tekee jotain todellisia hölmöyksiä. Lastentarhanope kysyy, haluaisiko äiti mennä sivuovesta pois vai pihan poikki, niin että poika vielä näkee tämän. Äidillä on loistava fiilis päiväkodin aloittamisesta ja hän sanoo itsevarmasti, että voi kyllä mennä pihan poikki ja sanoa vielä heipat.

Pihalla poika on juuri vahingossa heittänyt kylmää ja märkää hiekkaa haalarin niskasta sisään, ja vieressä oleva outo täti ei edes yrittää auttaa vaan sanoo ärsyttävällä kasvatusäänellä ”mitäs heitit sinne, nyt tuntuu inhottavalta”. Poika itkee lohduttomasti ja äiti yrittää mennä lohduttelemaan. Poika on niin poissa tolaltaan ja väsynyt, ettei edes tunnu ymmärtävän, että äiti on siinä. Itkee vain ja lähtee hakemaan ämpäriä. Yksi oman ryhmän hoitaja huomaa tilanteen ja tulee ottamaan pojan syliin. Äiti yrittää vielä varovasti vilkuttaa pojalle, josta itku muuttuu entistä lohduttomammaksi. Äiti laahustaa pihan poikki portille ja olo on ihan paska. Kotona äiti tuijottaa viisi tuntia Orange is the new blackia ja saa kaikesta huolesta ja telkkarin tuijottamisesta massiivisen migreenin.

torstai 4.9.

Kaikki on kuulemma mennyt ihan hyvin, paitsi että hiukan poika on päivällä itkeskellyt äidin perään. Hoitajat lohduttavat sen olevan ihan normaalia ja hakiessa poika onkin niin iloinen ja virkku, että äiti ei ole kovinkaan kovasti huolissaan.

perjantai 5.9.

Pakko pitää kotipäivä ja rauhoitella hermoja. Ja onhan takana aika pitkä viikko, äidistä tuntuu ihan yhtä jyrän alle jääneeltä kuten aina silloin, kun on itse ollut ekaa viikkoa uudessa koulussa. Poika on lähdössä viikonlopuksi isovanhempien mökille ja hetken äiti miettii, onkohan se tällaisen viikon jälkeen ihan hyvä idea, mutta koska se on sovittu jo aikoja sitten, niin ei sitä viitsi perua. Ja siellä poika saa olla päivät pitkät pihalla ja ihan yhtä turvallisten ja tuttujen aikuisten kanssa.

maanantai 8.9.

Nyt äidilläkin alkaa luennot, joten päiväkodin eteisessä ollaan jo klo 7:15. Poika pitää jättää itkemään, mutta onneksi paikalla on äitin lempparihoitaja, joka tuntuu varsin luotettavalta ja mukavalta. Äidistä tuntuu taas aika kurjalta, mutta toisaalta sen tietää, että aamu on aina pahin. Iltapäivällä onkin jo ihan eri ääni kellossa, poika pelleilee kaverin kanssa eikä edes malta moikata äitiä. Seuraavana aamuna on ensimmäinen kerta, kun isä on vientivuorossa. Illalla äiti antaa käytännön ohjeet ja varoittelee, että poika varmaan taas jää itkemään, mutta kyllä se siitä. Isä naurahtaa ja sanoo ennalta-arvatusti, että ”Joojoo mä tiiän. Enkä mä oo ihan niin herkkä kun sä, emmä usko että se muhun vaikuttaa niin paljoa.” Äiti uskoo, koska on viiden vuoden aikana huomannut, että isä todellakaan ei ole niin herkkä eivätkä monetkaan asiat vaikuta häneen niin kuin äitiin.

tiistai 9.9.

Kello 6:55 äiti makoilee hereillä sängyssä ja kuuntelee huvittuneena isin ja pojan ”keskusteluja”. Äiti nukahtaa uudestaan, kun ulko-ovi menee kiinni ja herää vasta yhdeltätoista eikä edes tunne huonoa omaatuntoa siitä, että on hukannut niin monta tenttiinlukutuntia. Äiti nousee ja katsoo kännykkää, johon on tullut viesti: ”Vähä Pertsa tirautti itkua, nyyh. Ei se ihan niin helppoo ollu :/”. Äiti rakastuu isään pikkuisen lisää. Eikä enää murehdi pojan aamuitkua.