Parisuhteen luonnollinen kierto

Katsottiin eilen vähän aikaa Docventuresin esittämää The Forecasteria, joka vaikutti ihan yliluonnolliselta. Tyyppi alkaa tutkia kolikoita, pääomavirtoja ja kaikenmaailman talousasioita ja kehittää kaavan, jonka avulla pystyy ennustamaan talouden romahdukset ja nousut päivän tarkkuudella. Satojen vuosien ajalta kerätty data talouksien kehityksestä viivadiagrammina muistutti aaltoilevaa sydänkäyrää.

Oon ihan varma, että jos olisin pitänyt jotain tarkkaa päiväkirjaa tämän kuuden vuoden seurustelun ajan, niin sellainen samankaltainen sykli muodostuisi parisuhteesta. Ehkä sekin olisi piillä jaollinen, kuka tietää.

Ääreist taiteellinen yhteiskuva talvelta 2009.

Puhun siis siitä aaltoilevasta liikkeestä, joka ainakin meidän parisuhteessa toistuu kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Siihen vaikuttaa jonkin verran elämäntilanteet ja tapahtumat, mutta useimmiten ei. Se rullaa ihan omaa tahtiaan muun elämän taustalla. Jos hyvä kausi osuu keskelle superkiireistä viikkoa niin silloin elämä on ihanaa ja stressi tuntuu vain mukavana pikku mausteena. Varastetaan pieniä yhteisiä hetkiä, heitetään maailman hauskinta ja täydellisesti synkronoitua läppää, harrastetaan paljon hyvää seksiä vaikka oltaisi iltaisin ihan rättipoikki. Toimii myös toisinpäin: jos huono kausi osuu esimerkiksi ensimmäiselle, pitkään odotetulle yhteisellä ulkomaanmatkalle, niin sitten siellä riidellään kuin viimeistä päivää eikä todellakaan rentouduta. Eikä ainakaan harrasteta seksiä. Silloin ei aina edes tee mieli katsoa toista, kun se on niin ärsyttävä.

Ekana päivänä vielä huvitti tehdä sydämen kuvia hiekkaan.

Meillä (tai mulla, miehet tunnetusti on vähän tasaisempia) se menee usein näin: Ensin alkaa iskeä pieni tympääntyminen ja ärsytys toista kohtaan, siitä se sitten laajenee kokonaisvaltaiseksi vitutukseksi. Välillä päästään vähän vähemmällä, välillä tulee aika isojakin räjähdyksiä. Sitten taas yhtäkkiä kaikki onkin hyvin. Tiedättekö ne keväiset aamut kun monta kuukautta on ollut kylmää tuulta ja loskaa, ja sitten yhtenä aamuna herää varovaiseen auringonpaisteeseen ja linnunlauluun ja siihen, että puusta sulava lumi tipahtelee ikkunanlautaan? Vähän siltä se tuntuu, kun ärsytyskautta seuraa rakkaudentäyteinen huuma. Just kun on edellisenä iltana ajatellut, että en todellakaan mee tän ihmisen kanssa naimisiin, niin sitten olo alkaakin seuraavana päivänä syystä tai toisesta hellittää.

Nämä ääripäävaiheet kestävät yleensä viikon, pari. Sitten väliin mahtuu viikkoja tai joskus jopa kuukausia kestävä tasainen, ihan hyvä vaihe, jolloin ei aina ole täynnä rakkautta mutta ei myöskään puuskuta illalla kiukkuisena peiton alla että nyt mä kyllä alan etsiä sitä yksiötä.

Esimerkiksi sunnuntaina vielä riideltiin ja ahdisti niin maan perkeleesti, että en suostunut puhumaan mistään asuntojutuista ja päätin, että en edes ajattele tällasia kun en todellakaan halua sun kanssa ostaa taloa, kun tää kaikki on niin ahdistavaa. Sitten taas tapahtui jotain (mummulareissu, esikoinen hoidossa ja vähän omaa aikaa) ja yhtäkkiä taas hoksattiin toisemme, sillee oikeesti. Aamulla kuuntelin Paula Vesalan uutta kappaletta ja kohtaa Oot mun nouseva aurinko ja mun ainoa kotimaa ja se kuulostaa niin ylväältä ja mahtipontiselta, että auton ratissa alkaa itkettää. Miten voinkin olla niin onnekas, että paras ystäväni on myös elämäni rakkaus ja päinvastoin. Ihan sama minne mennään ja mitä tehdään, kunhan aina pysytään yhdessä.

Aluksi epäilin, että vaiheet liittyvät jotenkin kuukautiskiertoon tai johonkin muuhun omaan hormonitoimintaani, mutta ajan myötä oon huomannut, että eivät ne riipu pelkästään musta eivätkä vaihdu tasaisesti kuukausittain. Ehkä kaikki ihmisen elämässä ja toiminnassa menee omissa sykleissään: talous, muoti, rakkaus.

Välillä huono vaihe tuntuu kestävän ikuisuuden ja oma pää alkaa pettää: miettii, että miten kauan tällaista pitää jaksaa ennen kuin voi hyvällä omallatunnolla erota. Mutta ainakin tähän asti on aina käynyt niin, että juuri kun ei enää meinaa jaksaa enempää, alkaa taas aurinko paistaa siihenkin risukasaan. Ja taas ihmetellään, että miten mä oon ikinä voinut pitää noin rakasta ja hyvännäköistä ihmistä jotenkin luotaantyöntävänä. Ehkä suurin parisuhdeoppi tässä kuudessa vuodessa (sen lisäksi että kaksi 20 vuotta esikoisen asemasta nauttinutta ihmistä samassa parisuhteessa on aika haastava yhdistelmä) onkin ollut se, että sitä aaltoilua vastaan on turha voimiensa takaa pyristellä. Huonoja vaiheita on helpompi kestää nykyään, kun vuosien kokemuksella osaa luottaa siihen, että pian helpottaa. Nykyään myös välttyy ylilyönneiltä, kun osaa sitten ne pari pahinta ärsytyksentäyteistä päivää pitää vähän matalampaa profiilia eikä loukkaa toista vaan siksi, että itseä kiukuttaa.

Niin että nyt voisin ennustaa, että koska eilen alkoi rakkauskausi, seuraava jyrkkä kurssin lasku tapahtuu todennäköisesti marraskuun viimeisellä viikolla. Jouluna ollaan sitten taas umpirakastuneita.