Pikku-Pertti ja sen äiti Stressi-Erkki
..eli siis me.
Oman vauvan kanssa oleminen on sata kertaa stressaavampaa kuin kuvittelinkaan. Ajattelin etukäteen että mullahan on paljon lastenhoitokokemusta, kaikki menee ihan lunkisti. Ja kun se on sitten ihan oma, niin sitä saa hoitaa just niin kuin itsestä parhaalta tuntuu.
En ollut ottanut huomioon sitä, että nuorimmat lapset, joita oon hoitanut, ovat olleet kuitenkin jo 10-kuukautisia. Eli mikään ei valmistanut niihin alun hankaluuksiin: vastasyntyneeseen vauvaan, joka huutaa kuin hyeena ja siihen, että se on oma nimenomaan lisää stressaavuutta, ei vähennä. Alku oli myös kivuliaan imetyksen ja miljoonien kolmen rintatulehduksen vuoksi fyysisestikin koettelevaa. Muistan vieläkin elävästi miten sai varpaat kippurassa odottaa kun vauva ottaa ensimmäiset imut, monesti meinasi itku tulla kun sattui niin perhanasti.
Kesällä emme todellakaan ulkoilleet ja treffailleet kavereita kaupungilla niin paljon kuin etukäteen suunnittelin, koska koin vauvan kanssa liikuskelun aika haastavaksi, varsinkin silloin kun vielä täysimetin. Tähän ehkä osasyynä eräs kauhuskenaario, joka valitettavasti toteutui myös oikeassa elämässä: ihana terassilounas opiskelukavereiden kanssa, ajattelen että ehdin tunnin pari hengailla rauhassa kun vauva nukkuu vaunuissa. Kotimatkalla voisin hyvin imettää jossain puiston penkillä, jos vauva herää. Kotiinlähtö viivästyi kriittisesti viidellätoista minuutilla ja samalla rupesi satamaan, eli se siitä ulkona imettämisestä. Vauva alkaa huutaa vaunuissa kuin syötävä (eikä mulla ollut edes sateensuojaa vaunuihin!) ja meikäläinen pohtii kuumeisesti että kenen luo me nyt mennään vai annanko sen huutaa parin kilometrin matkan kotiin. Päästiin onneksi puolessa välissä matkaa ystäväni luo tankkaamaan, mutta tästä kaupunkireissusta taisi olla vähän traumaattinen molemmille: sinä iltana sain hyssytellä Pertsaa neljä tuntia uneen ja sen jälkeen ei olla kovinkaan montaa kertaa lähdetty kahdestaan kaupungille.
Kuukausi takaperin meillä meni kaikinpuolin hienosti ja illat ja yötkin olivat hyyyvin rauhallisia. Sitten alkoi tulla hampaita ja Pertsa lähti liikenteeseen: nyt ollaan taas siinä tilanteessa että meikäläinen nukkuu koiranunta ja herää vähintään kolme kertaa yössä rauhoittelemaan itkevää vauvaa. Huoh. Väsyneenä stressihormonit jyllää ja välillä pitää oikein pakottaa itsensä hieman rentoutumaan.
Ajattelen nyt, että tää varmasti helpottaa viimeistään sitten kun Pertsa vähän kasvaa ja sen kanssa voi puhua. Mutta silti vähän pelottaa, että entä jos tää huolehtiminen ja murehtiminen johtaakin siihen että musta tulee sellanen ällö lässyttävä curling-äiti, joka aina ostaa sen karkkipussin jo ensimmäisestä inahduksesta eikä ikinä uskalla matkustaa lapsen kanssa julkisilla. Voi ei!
Noh, onneksi päiviin mahtuu paljon sellaisiakin hetkiä, kun kaikki tuntuu helpolta ja ihanalta: koko perheen yhteinen leikkihetki sängyllä, vauvan hassuille ilmeille ja äänille naureskelu, herääminen aamulla siihen kun joku syötävän söpö tapittaa vieressä.
Tänään vauvakerhossa oli valokuvaus (valokuvaaja-tädin tapa kiinnittää vauvojen huomio oli aika hupaisa: ”Sassassassaa sassaassaasaassaa! Katoppa tänne! Sassassaasaassaassaa!”) ja oli ihana nähdä tuttuja kasvoja ja tutustua hieman uusiinkin. Ja parasta tässä päivässä: pari tuntia sitten sain ystävältäni viestin, että hänellä on ollut säännöllisiä supistuksia eilisestä ja lähtevät nyt synnärille. Jännitän mukana koko keholla (tämä on nyt sellaista positiivista jännitystä!) ja muistelen taas omaa synnytystä. Oih ja voih sitä ensi kertaa synnyttämään lähtevän autuasta tietämättömyyttä kaikesta! <3