Pikkuveli saapui

Vihdoin, 41+1, hän syntyi! Kirjoitan joskus myöhemmin lisää, mutta tiivistettynä: Meinasin kuolla epätoivoon kun supisteli säännöllisesti ja kipeästi kolme päivää ennen kuin varsinainen synnytys käynnistyi. Nyt kuitenkin voin suhtautua niihinkin päiviin kiitollisuudella, koska niiden ansiosta varsinainen synnytys kesti vain 6 tuntia ja oli niin lähellä täydellistä synnytyskokemusta kuin osaan omalle kohdalleni kuvitella. 

Synnärille lähdettiin maanantai-iltana kahdeksan jälkeen ja poika tuli maailmaan klo 02:53, 23 minuutin ponnistamisen jälkeen virhetarjonnassa ja napanuora kaksi kertaa kaulan ympärillä. Pertsan synnytyksessä ponnistaminen oli kivuttomin osuus, tällä se oli kertaa ehdottomasti karsein vaihe. Mutta nopeasti ja hyvin sekin meni – uskottava se on että mulla on joku megasynnyttäjälantio, koska kuulemma yleensä aina ton virhetarjonnan kanssa päädytään imukuppiin. Nyt ei, vaikka vauvan piponympäryskin oli huimat 37,5cm.

Oltiin kaikki sitä mieltä, että on pienempi kuin veljensä syntyessään, mutta hupsis: 4135g ja 56cm! Meidän perheestä saadaan vielä tulevaisuudessa koottua hyvä koripallojoukkue.

Tuttu kätilö puhui meidän puolesta kärrätessään meidät aamuyöllä lapsivuodeosastolle, ja saatiin lähteä kotiin jo samana päivänä. Oltiin osastolla sen verran, että sain syödä parit ruuat, vähän nukkua, ihmetellä rauhassa vauvaa ja jutella imetystuki-ihmisen kanssa. Sitten isi ja isoveli tulivat hakemaan meidät ja voi pojat miten ihanaa on olla kotona toipumassa. Vauvan rintaraivareitakaan ei tarvii murehtia, kun ei ole ventovieraiden ihmisten kanssa samassa huoneessa. 

Tyyppi vaikuttaa melko rennolta, katselee maailmaa tuollaisella epäluuloisella ja jotenkin melankolisella katseella. Viihtyy ja nukkuu vain ja ainoastaan tissillä, herää melkein heti kun tissi tipahtaa suusta. Yö olikin aikamoista imetysrumbaa, toivon tosi-tosi paljon että tää on vaan nyt alun sopeutumista ja pidempiäkin unipätkiä alkaisi pian tulla. 

Isoveli on aikalailla oma itsensä, tarkistaa usein onko vauva tallessa ja tänään päiväunien jälkeen tuli niin surulliseksi/epätoivoiseksi vauvan rääkymisestä, ettei kenenkään syli kelvannut vaan juoksi yksin omaan huoneeseen itkemään. Voi pientä ja rakasta.

Itse tappelen imetysasentojen kanssa, pidän baby bluesia käsivarren matkan päässä elämällä tunti kerrallaan ja ihastelen vauvaa. Tällainenkö eskimopoika siellä masussa koko ajan oli?