Puolivuotinen päiväkotiura ja mitäs sitten kun vauva syntyy?

Pertsa on nauttinut päiväkodin asiakkuudesta nyt nelisen kuukautta. Kun miinustetaan sairastelut, on poika viettänyt päiväkodissa todennäköisesti siitä ajasta vain vähän yli puolet. Kaikesta huolimatta päiväkodista on tullut yksi tärkeimmistä linkeistä meidän arjen verkostossa ja ajattelinkin nyt listata vähän plussia ja miinuksia. Varsinkin kun tiedän että siellä lukijoissa on ainakin yksi äiti, joka tällä hetkellä odottelee sekavin tuntein poikiensa päiväkodin aloittamista. 😉

Halloweenijuhlien city-kani!

Huippujuttuja:

– Lähipäiväkoti. Parin sadan metrin päässä kotoa, vanhan kivikerrostalon alakerrassa. Samoissa tiloissa on vain kaksi ryhmää: pienet ja toisella puolella vuorohoitoryhmä. Tilat ovat toki aika pienet, mutta toisaalta se myös rajaa ryhmäkokoa.

– Hoitajat. Eka reaktioni elokuussa oli että täh, eihän ne nyt voi olla tollasia mun ikäsiä. Mutta kyllä ne vaan voi! Päiväkodintätejä on kolme ja kaikkien kanssa on kaikinpuolin tosi helppo tulla toimeen. Myös Pertsa tykkää heistä, erityisesti lastentarhanopettajasta. Viime viikolla hain poikaa päiväkodista, mutta tämä keskittyi vain olemaan mustasukkainen lastentarhanopesta, joka otti toisen lapsen syliin. Thanks.

– Toiminta. Heti tutustumiskäynnillä sanottiin, että meidän päiväkodin käytävällä saa sitten huristaa mopolla ja juostakin. Ja leikkihuoneessa on jumppajuttuja ja pikkutrampoliini. Aamupäivisin pikkuiset jakautuvat tunniksi omiin neljän hengen pienryhmiin, joissa askartelevat/leikkivät/laulavat/jumppaavat. Pienryhmät ovat aina samat, jolloin lapsella on oma tuttu ryhmä ryhmän sisällä. Psykologiäiti tykkää!

– Lapsi oppii paljon uutta ja erilaista. On ihan älyttömän hauskaa, kun Pertsalla on yhtäkkiä jotain omia hassuja juttuja, jotka on selvästi päiväkodin peruja. Esimerkiksi yksi uusi leikki on sellainen, jossa yhtäkkiä kesken matkan pyllähdetään pepulle ja sanotaan kädet levällään OHHOH! ja siitä vielä mahalleen ja taas Ohhoh! Niin pöntön näköistä. :D Toisinaan tarvitaan myös äidiltä hoksottimia, kun pitää ratkaista erilaisia juttuja – vaikkapa mitä lapsi tarkoittaa kun nyplää sormiaan ja hokee ”ämä, ämä”. Lisäksi Pertsan kielen kehitys on ollut vähän hidasta, ja onkin ihana huomata, miten päiväkotipäivien jälkeen Pertsa höpöttää paljon monipuolisemmin omaa taaperokieltään. Jospa sieltä pian alkaisi tulla kahden tavun sanoja!

Syksyn sadasensimmäinen flunssa. Menossa mummulaan hoitoon, jotta äiti saisi edes osan koulujutuista tehtyä.

Ei-niin-huippujuttuja:

– Jatkuvat flunssat ja silmä- & korvatulehdukset. Sanoin kyllä kaikille jo elokuussa että ollaan sitten varmaan koko syksy kipeenä. No, en olis ihan uskonut, että on mahdollista olla oikeesti koko syksy kipeenä. Pisin jakso, jonka koko perhe on ollu terveenä, on ehkä viikko. Toivottavasti keväällä helpottaa..

– Lapsen vieminen päiväkotiin pitkän sairastelutauon jälkeen. Varsinkin nyt, kun on selvästi joku puolentoistavuoden eroahdistuskausi. Pari ensimmäistä aamua on aina ihan hysteeristä huutoa, mutta onneksi voi luottaa siihen, että hoitajat kyllä osaavat hommansa. Siitäkin huolimatta meinaa äitikin välillä vielä portilla nyyhkyttää..

– Suuri maailma -syndrooma. Miten se mun lapseni siellä nyt pärjää? Osaakohan se leikkiä muiden kanssa? Mitä jos siitä tuleekin koulukiusattu? Taas sitä oli raapaistu päiväkodissa, raapiikohan se sama tyyppi muitakin vai eikö se vaan tykkää mun lapsesta? Näkeekö ne tädit meidän lapsen yhtä suloisena ja ihanana kun me? Listaa voi jatkaa loputtomiin erilaisilla äidin epävarmuuksilla ja absurdeilla peloilla.

—

Ja entäs sitten kun maaliskuussa syntyy vauva?

Katselin justiin Pertsan valokuvia vauva-ajalta ja mietin, että miten ihmeessä koin sen pikkupalleron kanssa kotona vietetyn ajan niin ahdistavana. Väsymys, elämän pysähtyneisyys ja yksinäisyys vaan olivat jotenkin ihan liikaa, ja hengailtiinkin harvase päivä vanhempieni luona. Isäni oli silloin lomautettuna ja pikkuveli vietti välivuotta, eli seuraa ja apua oli aina kun sitä kaipasi.

Kuten sanottu, tämä vauva ei ollut ollenkaan harkittu ja olisin kovin mieluusti valmistunut ja antanut muutenkin elämän hiukan tasoittua ennen uutta tulokasta. Mutta koska (ihania) vahinkoja sattuu, täytyy nyt yrittää keksiä meille sopivia ratkaisuja. Tällä kertaa kun ei ole mahdollisuutta saada päiväseuraa lapsuudenkodistakaan.

Mietin pitkään sitä, voidaanko pitää Pertsaa osa-aikaisesti päiväkodissa, vaikka oon itse kotona vauvan kanssa. Intuitio sanoi, että voidaan ja pitääkin, jos se helpottaisi mun jaksamista. Luettuani Lähiömutsin kirjoituksen (äh, en edelleenkään saa tällä työkoneella linkattua mutta tässä: http://www.mutsiavautuu.com/2014/07/vauva-syntyy-jatkaako-esikoinen.html) varma, että se on oikeasti ainakin kokeilemisen arvoinen ratkaisu. Jos baby blues, väsymys ja imetysongelmat iskevät taas sadan kilon lekalla naamaan, niin olisi helpottavaa, että edes muutamana aamuna voisi jäädä yöpuvussa vauvan viereen makoilemaan ja mies voisi viedä Pertsan päiväkotiin.

Fiilikset tästä päätöksestä vaihtelevat laidasta laitaan. Välillä murehdin tosi paljon sitä, mitä muut ajattelevat. Todellisuudessa olen itse itseni pahin syyllistäjä ja ajattelen, että olen vain tosi itsekäs ja laiska äiti. Meinaan muuttaa mieltäni ennen kuin systeemiä on edes käytännössä kokeiltu.

Ja onhan se totta, että päätös on itsekäs. Alle kaksivuotiaasta ei voi vielä sanoa, että hän kaipaisi tai jotenkin superpaljon hyötyisi päiväkodin virikkeistä ja kavereista (tai ainakin näin rva Keltikangas-Järvinen opettaa), eli en voi piiloutua sen argumentin taakse. Enkä myöskään sen, että ”ainakin se sitten silloin saa parina päivänä lämpimän ruuan ja päiväunet”, koska uskon pystyväni tarjoamaan nämä kotonakin. Ulkoilu on todennäköisesti ensimmäinen, mistä karsitaan – Pertsankaan kanssa en käynyt ihanilla, pitkillä vaunulenkeillä kuin muutamia kertoja. Ei ollut mun pala kakkua, jotenkin se vauva-arjen yksinäisyys pureutui ihon alle kaikista pahiten silloin, kun väsymystokkurassa vaelteli kitisevän vauvan kanssa autioilla kaduilla.

Eli syy miksi jatketaan päiväkodissa, on se, että itse saan edes muutamana päivänä keskittyä vain vauvaan ja/tai koomata telkkarin ääressä.  Toinen syy on se, että en millään haluaisi luovuttaa meidän päiväkotipaikkaa pois. Kuitenkin molemmat lapset menisivät taas täysipäiväisesti päiväkotiin puolentoista vuoden päästä ja olisi tosi hyvä, jos Pertsa saisi käydä koko päiväkotiuransa samassa päiväkodissa. Ja uskon, että hoitopaikkapäätöksiä tehdessä sisaruksen hoitopaikka painaa edes jonkin verran, joten voisi olla suurempi mahdollisuus, että pikkusisaruskin pääsisi sitten aikanaan samaan ryhmään.

Eli me siis aiotaan ainakin kokeilla sitä, että Pertsa jatkaa parina päivänä viikosta päiväkodissa. Jos hän viihtyy siellä edelleen yhtä hyvin eikä aamuista tule taisteluita, sitten järjestely hyödyttäisi kaikkia. Jos päiväkotipäivistä kuitenkin sattuisi tulemaan enemmän rasite kuin hyöty, niin mietitään tilannetta uudestaan.

Sitten on vielä ne viikon kolme muuta arkipäivää, jotka olen kahden lapsen kanssa kotona. Jotain järkevää tekemistä täytyy keksiä, ettei vaan homehduta kotona. Onneksi kotiäitikavereita on muutama ja yksi heistä asuu vain kilometrin päässä meistä. Lisäksi liityin jo nyt Facebookin paikalliseen äitiryhmään, lähinnä kahvittelu- ja puistoseuran vuoksi. Täytyy yrittää ottaa opiksi viime kerrasta ja olla tällä kertaa itse vähän aktiivisempi seuranhakija.