Tarinoita vastaanottokeskuksesta

Katsoin aamulla Huomenta Suomea, jossa Tuomas Enbuske haastatteli James Hirvisaarta. James Hirvisaaren mukaan turvapaikanhakijat ovat karvakäsiä ja hän sympatiseeraa ihmisiä, jotka haluavat polttaa vastaanottokeskuksia. Ilmeisesti meillä suomalaisilla on niin kova hätä ja turvattomuus, kun yhtäkkiä meidän rauhalliseen ja ennestään täydellisen turvalliseen lintukotoon tupsahtaa jostakin ihan eri näköisiä, eri kieltä puhuvia ihmisiä.

En haluaisi vähätellä suomalaisten turvattomuuden tunnetta ja pelkoa, mutta meidän pelot ja huolet ovat kuitenkin aika eri kaliiberia, kuin niiden, jotka sinne vastaanottokeskuksiin tulevat.

Olen ollut nyt pari kertaa SPR:n järjestämissä terveystoimipisteissä vapaaehtoisena tarjoamassa keskusteluapua pakolaisille. Toki osasin odottaa, että ihmisten takaa löytyy varmasti hurjia tarinoita, mutta en osannut odottaa miten toivottamalta ja pieneltä voi itsensä tuntea niin kamalien ja suurten asioiden edessä, kuin mistä nämä ihmiset järjestäen kertovat.

Poika, joka ikävöi kovasti kotimaahan jäänyttä äitiään. Näyttää kännykästä kuvia heidän kaupastaan, jonka ISIS eräänä aamuna pommitti maan tasalle. Poika ja hänen vanhempansa selvisivät kuin ihmeen kaupalla ja pakenivat toiseen kaupunkiin. Poika näyttää kuvia kauniista valkoisesta kissanpennusta ja kertoo, että kissa jäi raunioihin, mutta hän lähti muutamien päivien päästä etsimään sitä. Kissa löytyi elossa ja on nyt pojan perheen kanssa, he asuvat temppelissä, joka on turvallinen paikka tällä hetkellä. Ehkä. Poika maksoi 24 000 dollaria päästäkseen Suomeen. Hän on tyytyväinen vastaanottokeskuksessa, koska saa olla ikäistensä kavereiden kanssa.

Hiljainen kolmekymppinen mies, joka ei voi sietää vastaanottokeskusta, jossa 15 ihmistä nukkuu samassa huoneessa, nuoret meluavat aamuun asti eikä hän saa koskaan kunnolla unta.

Vanhempi mies, joka itkee valtoimenaan muistellessaan kymmenen vuoden takaista tragediaa, jossa presidentin hallitus murhasi lähes koko hänen perheensä. Syynä on ilmeisesti se, että presidentin hallitus ei pidä ihmisistä, jotka asuvat yhdessä tietyssä kaupungissa. Ennen Suomeen tuloa mies on elänyt Kreikassa kadulla. Hän on onnellinen täällä saamastaan inhimillisestä kohtelusta, ruuasta ja katosta päänsä päällä. Hänen vaimollaan ei ole puhelinta, joten hän pystyy pitämään vaimoonsa ja lapsiinsa yhteyttä kovin satunnaisesti. Ainut mikä saa hänet tällä hetkellä pysymään hengissä ja toiveikkaana, on Allah.

Nuori, yksi kauneimmista näkemistäni miehistä, on täynnä kipua ja ahdistusta. Hän hakee turvapaikkaa, koska hänet henkilökohtaisen historiansa puolesta tapettaisiin, jos hän palaisi kotimaahansa. Ongelmana on se, että hänen kotimaansa luokitellaan tällä hetkellä turvalliseksi, joten hän ei todennäköisesti pakolaiskriisin vuoksi saa nyt turvapaikkaa mistään maasta. Hän voi todella pahoin vastaanottokeskuksessa, yksin vieraista kulttuureista tulleiden ihmisten keskellä.

Keski-ikäinen mies, joka tulee tuohtuneena sisään apteekin muovipussin kanssa. Lataa pöydälle kymmenen lääkepurkkia ja alkaa todella kiihtyneenä puhua tulkille. Ensin vähän säikähdän, mutta sitten mies alkaa itkeä. Tulkki kääntää: mies on kuukausi sitten jättänyt anomuksen turvapaikkahakemuksen peruuttamiseksi. Hänen äitinsä on kotimaassaan hyvin sairas. Viime viikolla hänen 8-vuotias poikansa on kidnapattu, eikä kukaan siellä voi tehdä asialle mitään. Hänen täytyy päästä takaisin kotimaahansa etsimään poikaa. Hän on saanut pari päivää sitten sydänkohtauksen pelkästä ahdistuksesta ja stressistä, hän sanoo kuolevansa mielummin kotimaassaan kuin täällä. Pala nousee kurkkuun ja sydäntä särkee: en osaa sanoa yhtään mitään. Mitä voi sanoa ihmiselle, joka on 4000 kilometrin päässä kotoa vailla mitään omaisuutta etsimässä jonkinlaista tulevaisuutta perheelleen ja sitten hän kuulee, että hänen lähtönsä vuoksi hänen lapsensa on viety? Tilanne on niin käsittämätön ja luonnoton ja sen järkyttävyyden tajuaa vasta, kun toinen istuu siinä vastapäätä. Eikä silloinkaan voi ymmärtää kuin pienen häivähdyksen siitä tuskasta, mitä isä kokee lapsensa puolesta. En enää hetkeäkään epäile, etteikö ihmisen sydän voi oikeasti särkyä ja lakata lyömästä pelkästä surusta.

Pakolaiset eivät ole joukko identtisiä karvakäsiä pahat mielessään. Heitä on vanhoja, nuoria, iloisia, surullisia, hiljaisia, kovaäänisiä, ystävällisiä, pidättyväisiä. Heitä on eri maista, ei heilläkään kaikilla ole keskenään samaa kulttuuria ja kieltä. Heillä on ollut – ja tällä hetkelläkin on – sellaista hätää ja turvattomuutta, jota me, jotka emme ole kokeneet sotaa tai joukkomurhia, emme voi edes kuvitellakaan.

Suurin saamani oppi on se, että kun heidän kanssaan keskustelee, eivät he yhtäkkiä enää näytäkään niin erilaisilta kuin me suomalaiset. Samanlaiset silmät, ilmeet ja eleet. Ja kun kieltäkin kuuntelee tarpeeksi kauan, niin että se sitten tulkataan, ei se enää kuulostakaan yhtään aggressiiviselta vaan hauskalta. Ja tämän kaiken tajuamiseen vaadittiin vain reilu kaksi tuntia rauhallista keskustelua.

Suosittelisin James Hirvisaarelle (teologihan hän on?) vastaavanlaista vapaaehtoistoimintaa pakolaisten parissa. Ehkä hän alkaisi vähän ”sympata” myös heitä.