The kiintymyssuhde
Varhaisesta vuorovaikutuksesta on saannut kuulla ja höpöttää viimeiset kolme vuotta yliopistolla ja viimeisen vuoden neuvolassa. Onkin ollut aika mielenkiintoista käytännössä huomata, miten se kiintymyssuhde syntyy. On sitä tässä kuitenkin opiskeltu jo lukion psykan tunneilta alkaen.
Ensimmäisen kuukauden aikana se ei ollut todellakaan mitään hohdokasta ja hempeää. Ihokontaktissa oleminen ja vauvahieronnat ynnä muut jäivät meiltä unholaan kun yritettiin vaan jotenkuten selvitä. Synnytyksen jälkeen väsytti, hormonit ja uusi elämäntilanne saivat tunteet myllertämään. Olin jatkuvasti varpaillaan vauvan kanssa, heti kun se nukahti aloin jo stressata sitä koska taas kuuluu rääkäisy. Erään ystäväni vauvakuume kuulemma lieveni heti, kun hän näki minut ja vauvan viikko synnytyksen jälkeen. Hän säikähti sitä, miten rankalta se näytti, enkä yhtään ihmettele: olen valokuvissa ihan kelmeä ja väsyneen näköinen, vieraiden kanssa piti yrittää jutella vauvan huudon yli samalla kun käveli kahdeksikkoa ja hyssytteli.
Odotin iltoja aina pelonsekaisin tuntein. Neljän tunnin huutojen ja sylissäkanniskelujen jälkeen olo oli kuin mankelin läpi menneellä ja ajattelin, että tästä ei kyllä voi muodostua mitään hyvää. Vauvallakin tuntui olevan koko ajan niin kurja olo. Toisina päivinä ollessani yksin vauvan kanssa kotona en edes jaksanut höpöttää sille mitään, olin vain niin väsynyt ja ärsyyntynyt kaikkeen. Ajattelin että ihan sama, ei sen vuorovaikutustaidot ja kielellinen kehitys ole minusta kiinni. J ja sukulaiset voisivat hoitaa ne hommat, itselläni meni kaikki energia ruokkimiseen ja nukuttamiseen.
Mutta nyt viime aikoina olen huomannut, että jotain on kuitenkin salakavalasti päässyt tapahtumaan: meille on kuin onkin muodostumassa ihkaoikea turvallinen kiintymyssuhde! Herätessään vauva huomaa minut ja alkaa hymyillä ja jutella niin, että sydän sulaa. Ja nykyään sen äitikin jo jaksaa jutella takaisin, juuri sellaista lässyttävää vauvapuhetta missä kaikki fraasit toistetaan vähintään viisi kertaa. Holtittomat vastasyntyneen itkukohtaukset ovat vaihtuneet väsy-, nälkä- ja tylsyysitkuun. Vieläkin joudutaan vähintään kerran päivässä nukuttamaan suoraa kurkkua huutava vauva niin, että seilataan puoli tuntia olohuone-keittiö-makuuhuone -väliä. Mutta muutaman kerran se on asettunut syliini kippuralle, nyrkit kasvojen lähelle ja nukahtanut ihan rauhallisena. Sellaiset hetket tuntuvat maailman ihanimmilta ja suurilta luottamuksenosoituksilta – ehkä ne pitkät hyssyttelysessiot alkavat pikkuhiljaa kantaa hedelmää ja vauvaa oppii, ettei nukahtaminen toisen syliin olekaan oikeastaan yhtään pelottavaa. Eikä ne vuorovaikutustaidotkaan taida ihan retuperällä olla, koska Pertsa juttelee välillä jopa puolen tunnin pätkiä. Kuuntelee, tarkkailee kasvoja, hymyilee, vingahtelee ja päästelee kaikenlaisia söpöjä äännähdyksiä.
