Tuntea tunteita, jollaisia ei ikinä ennen 1/2

2016 on ollut elämäni kummallisin vuosi.

Kokea ensin kevät ja kesä, jolloin on itsetuntonsa ja onnensa huipulla. Niin tyytyväinen ja luottavainen elämään ja tulevaisuuteen, että edes surkea arvosana tärkeäksi tulleesta gradusta ei horjuta. Kaasokokouksia, hääpuvun sovittamista, shoppailua. Viimeisen illan intoa ja jännitystä, askartelukaaos, juhlapaikan sähkökatkos ja liian lyhyet yöunet. Tunnit alkavat kulkea liian nopeaan jo ennen kuin ollaan edes päästy alkuun.

Aamulla kampaaja, kuohuviiniä, odotusta.

Vanhan mersun sisällä on lämmintä, ollaan hiukan myöhässä, aurinko porottaa asfalttiin ja tuttu kaupunki näyttää yhtäkkiä ihan uudelta. Aamupalapöydässä isoäitini ylpeä katse, jota en oikein osaa kohdata. Isoisän itkuinen halaus, on selvästi jo käynyt häkkikellarin piilopullolla juhlatunnelmaa kohottaakseen. Elämäni tutuimmat ja arkisimmat ihmiset näyttäytyvät yhtäkkiä uudessa valossa, sydäntäsärkevän rakkaina ja korvaamattomina. Miten oudolta tuntuukaan olla kaiken keskipisteenä, ei oikein tiedä millaisen ilmeen ottaisi.

Kaasojen vakavat kasvot, kun isoäitini alkaa pukea morsiuspukua päälleni. Ensin laitetaan pelkkä mekko ilman päälle tulevaa pitsikerrosta – mietin, ajattelivatko sekunnin, että olen tullut hulluksi ja hääpukuni on vain tylsä ja mauton kaapu. Pehmenevät ilmeet, kun pitsimekko lasketaan ensimmäisen kerroksen päälle ja juhlallisesti napitetaan kymmenet pienet silkkinapit. Hattaranväriset korkokengät, harjoitusvalssi serkun kanssa pienessä olohuoneessa. Vielä hetki sitten oltiin ihan nuoria ja istuttiin kesäyön hämärässä mummulan pihakeinussa, tuntuu kuin kuva leikkaisi ihan yhtäkkiä tähän hetkeen. Mihin kaikki päivät näiden hetkien välissä ovat menneet? Ihmettelen, ettei itketä yhtään.

Muut lähtevät edeltä, jään yksin odottamaan. Kävelen edestakaisin, leyhyttelen kasvoja puhelinlaskulla. Hengitän syvään ja yritän painaa mieleen näiden kymmenen minuutin ajalta kaiken. Isäni soittaa ja odottaa alhaalla autossa. ”Noniin, sähän näytät ihan morsiamelta”, hän sanoo, enkä uskalla katsoa silmiin, koska nyt itkettää. Puku on niin tyköistuva, että tarvitsen apua päästäkseni autoon. Ajetaan Suomen kauneimman kesäkaupungin läpi ja oloni on kuin kuninkaallisella.

Olen onnellinen, että kaikki läheiseni ovat elossa ja näkevät tämän päivän. En tiedä, miksi olen viime aikoina miettinyt niin paljon kuolemaa.

Kirkon edessä vielä viimeiset vieraat ovat menossa sisään, ystäväni ei aluksi tunnista minua. Piiloudutaan isäni kanssa morsiuskappeliin, kaaso tuo meille pienet pullot minttuviinaa – auttaa kuulemma itkuun ja jännitykseen. Samainen kaaso käveli kuukautta aiemmin itse isänsä saattamana navetan ylisille ja näytti ihan entisaikojen elokuvatähdeltä. Yksi rakkaimmista, antaa vielä viimeisen rohkaisevan katseen. Tämä on meidän kesä, näihin päiviin ollaan jo vuosi valmistauduttu.

Seison isäni kanssa kirkon eteisessä ja meille tulee antamaan viime hetken vinkkejä kesätyöntekijä, poika, jolla on paljon lävistyksiä ja pitkä, turkoosi tukka. Tajuaakohan hän itse, miten monen morsiamen ja isän muistoihin hän piirtyy tarkasti ja ikuisiksi ajoiksi, vaikka kohtaaminen kestää vain lyhyen hetken?

Prinsessa Ruusunen alkaa ja yhtäkkiä jännitys saa kirkon käytävän tuntumaan vapaapudotukselta. Elämäni kaunein ja iloisin päivä alkaa.