Uni on heikoille

Ainakin jos Pertsalta kysytään.

Luulen, että oon päässyt ongelman juurille. Itku ei liity nälkään, ei märkään vaippaan tai sylinkaipuuseen eikä se myöskään tunnu johtuvan vatsavaivoista. Oikeastaan vauva on aina muuten tyytyväinen paitsi silloin kun pitäisi nukahtaa. Huudon määrä on aina vakio kaikesta hyssyttelystä, lauleskelusta, keinuttelusta ja heijailusta huolimatta. Ja jos välissä erehtyy tekemään jotain muuta, kuten vaihtamaan vaipan, vauva rauhoittuu hetkeksi, mutta taas kun uni meinaa yllättää niin koko rumba alkaa alusta. Vielä siinäkin vaiheessa kun Pertsa on jo liian väsynyt itkemään ja silmät meinaa lupsua kiinni saattaa mennä vartti ennen kuin silmät todella pysyy kiinni ja vauva on vihdoin unessa. Ihanat 3-4 tunnin päiväunet ovat vaihtuneet todelliseen koiranuneen: pienikin ääni tai liike herättää, omat unissaan huitovat kädet herättää, punaisiin valoihin pysähtyminen herättää, vaunujen tuominen sisälle herättää. On ”vähän” turhauttavaa ensin taistella puoli tuntia itkevää vauvaa uneen, josta se sitten toisen puolen tunnin päästä yhtäkkiä havahtuu – ja toistaa tämä viitisen kertaa päivässä.

Äidin ja isin pelastuksena on tällä hetkellä vielä hyvät yöunet (koputan puuta!) ja isovanhemmat. Kunhan Pertsalta saa illalla tajun kankaalle niin se kyllä viihtyy rauhallisesti sängyssä 7-8 tuntia, tankkaa vaan maitoa parin tunnin välein. Ja mun vanhemmat on ollut suurempi apu kuin osasin kuvitellakaan: aina kun tuntuu, että oma pää hajoaa ja alkaa miettiä että kyllä ne ihmiset, jotka ei halua hankkia lapsia, on tässä maailmassa ainoita täysjärkisiä, voi tulla tänne mummulaan lataamaan akkuja. Täällä on monta syliä, jotka jaksaa hyssytellä, ruoka tulee valmiina nenän eteen ja saadaan Pertsan kanssa vallata kahdestaan master bedroom. Aamulla joku tulee nappaamaan seurustelukaveria vaativan vauvan ja saan ite jatkaa vielä unia. J jää tällaisina päivinä mielellään kotiin yksin nukkumaan univelkojaan pois ja nauttimaan hetken hiljaisuudesta.

Lähdetään huomenna viettämään juhannusta J:n vanhempien luokse ja jännitän jo nyt ihan kuollakseni automatkaa ja koko viikonloppua. Vaikka kaikki hokee lohduttavasti, että ”kyllähän ne vauvat itkee”, niin silti on tosi kuumottavaa kun juuri se oma vauva itkee tosi paljon eikä sitä saa oikein millään rauhalliseksi. Vaikka tiiänkin, että onhan se aika tyhmää murehtia tollasta, koska on Pertsa niidenkin lapsenlapsi ja ihan yhtä rakas kaikesta huolimatta.

Kyllä se osaa se nukkua, vaikka nukahtaminen onkin tällä hetkellä tyhmin juttu maailmassa.