Uusi vauva, uudet tunteet

Jos olisin saanut nämä lapset eri järjestyksessä, olisin varmasti äitinä nyt täysin erilainen. Todennäköisesti hermoraunio jo näin kolmen viikon jälkeen. On aika paljon käytännöllisempää saada haastava esikoinen ja helppohoitoinen kuopus: kahden vuoden aikana on ehtinyt venyttää hermoja kuin sokeripurkkaa ja tottua siihen, että kaikki mitä voi tapahtua, tapahtuu, ja varmasti sillä huonoimmalla hetkellä.

Tämä uusi vauva on hirmu rauhallinen ja tarkkaavainen ja helposti tyynnyteltävissä. Jo synnärillä sen itku rauhottui, kun hyssytteli. Se tuntui maailman kahdeksannelta ihmeeltä – esikoisen kanssa sai hyssytellä neljä kuukautta putkeen niin, että ainut, joka hyssytyksen kuuli, olin minä itse – lopulta varmaan hyssyttelinkin vain itseäni.

En tietenkään sano, että tämä kuopus olisi rakkaampi, mutta jotenkin niin paljon tutumpi heti alusta asti. Ihan kuin oltaisiin heti oltu samalla aaltopituudella eikä rakkautta tarvinnut tällä kertaa odotella ja kypsytellä, vaan se oli heti siinä. 

Voitte uskoa, että tämän kolmen viikon aikana on pitänyt asetella omia tunteita ja ajatuksia uusiksi. Niin helposti voisi upota loputtomaan itsesyyttelyyn: miksei näitä rakkaudentunteita ollut esikoisen kanssa heti alusta asti? Miksi tämä vauva on minulle näin paljon helpompi? Miten tasapainottelen arjessa esikoisen kanssa, kun haluaisin vain upota vauvakuplaan? Miksi esikoinen tuntuu välillä rasittavankin energiseltä? Miten päähäni voi edes putkahtaa sellainen ajatus, että olisipa elämä helppoa, jos olisi vain tämä vauva?

Olen kuitenkin tehnyt päätöksen, etten ala potea näistä tunteista huonoa omaatuntoa, vaan ennemminkin keskityn tarkastelemaan niitä. Tällaistako perhedynamiikka on? Sitäpaitsi ammattilaiset aina sanovat kaikkien tunteiden olevan sallittuja. Joten olkoon niin. 

Tiedän, että esikoinen tuntuu tällä hetkellä kuormittavalta siksi, että vauva vie niin paljon aikaa ja olen jo biologisellakin tasolla virittäytynyt vauvalle. Tiedän, että se menee aikanaan ohi. 

Tiedän, että tämä vauva tuntuu helpolta ja tutulta siksi, että hänen temperamenttinsa on kuin minun temperamenttini. Rauhallinen, kärsivällinen, tyyni. Olenhan oppinut jo aikoja sitten, että vanhemman ja lapsen suhteessa on valtava merkitys sillä, miten hyvin temperamentit sopivat yhteen (goodness-of-fit). Erilaiset temperamentit eivät tee suhteesta vähemmän läheistä tai arvokasta, se vain vaatii vanhemmalta paljon enemmän sopeutumista, mikä voi joskus tuntua raskaalta ja hankalalta. Lisäksi tämän vauvan vatsa toimii erinomaisen hyvin – vauvojen maailmassa tätä voi pitää lottovoittona.

Tiedän, että meillä on esikoisen kaikki kunnossa, vaikka itse skitsoilenkin omien fiilisten kanssa. Välillä olen varpaillani ja olo on samanlainen kuin sellaisen kaverin kanssa, josta ei voi olla ihan varma, että onko kaikki okei vai ei. Yrittää tarkkailla pieniä ilmeitä ja eleitä – mitähän se musta nyt ajattelee? Kolmen viikon jälkeen kuitenkin vaikuttaisi siltä, että eipä tuo ole muutoksista moksiskaan. Nauttii vaan siitä, että viime aikoina ollaan oltu aikamoisia kyläluutia.

Ihana isoveli, vilkas ikiliikkuja, joka säheltää kuin Kummelin Koistinen (tyyppi joka hyppii ja pomppii ympäriinsä ja lopulta mm. tipahtaa katolta). Silti muistaa joka välissä antaa vauvalle pusuja, on valtavan fiksu ja itsekseen leikkiessään niin syötävän suloinen.

Yksi yö Pertsa tuli minun ja vauvan viereen ja ennen nukahtamistaan käänsi kylkeä niin vauhdikkaasti, että kierähti yhden kerran liikaa ja humpsahti laidan yli tv-tason ja sängyn väliseen rakoon. J pomppasi sohvalta pystyyn ja huudahti jotain epämääräistä, kuulosti siltä että kuvitteli heränneensä keskelle toista maailmansotaa. Mua olisi naurattanut ellei olisi jo vähän liikaa ärsyttänyt se, että vuorotellen joku talouden miespuolisista pitää hereillä: kun yksi lopettaa kuorsauksen, toinen kömpii viereen marisemaan vettä ja parkkeeraa sitten muina miehinä naamani päälle nukkumaan. Kun saan tämän siirrettyä hieman väljemmille vesille, selän takana kolmas alkaa röhkiä että nyt tekis mieli maitoa. Rakkaita kaikki, mutta onhan tässä opettelemista.

Vielä kun ehtisi viettää vähän enemmän aikaa myös sen isoimman pojan kanssa..