Valot pimeyksien reunoilla

”Kaikki loputon kauneus, kaikki järjettömyys, kaikki ruoskivat toiveet, kaikki päättämättömyys”

Aina ei oo hyvä olo. Ei lapsista, ei puolisosta, ei tästä polusta jonka on vuosia sitten valinnut. Joskus kun lapset ovat kipeinä ja valvottaneet, kaikkien hermot kireällä ja kaikki nuoruudenaikaiset haaveet yhtäkkiä palaa jonkun biisin myötä mieleen. Silloin tuntuu, että kaikki puhti on poissa, ei musta oo sittenkään tähän. Ja että vuoden päästä pitäisi muuttaa maalle, kauas omista ympyröistä ja tukiverkostoista. Samalla kun niin monet rakkaat aloittavat uutta elämää Helsingissä, ja vaikka kuinka vannovat että Turku on aina paras, niin jo kuukauden kuluttua kuulee sanat: ”Kyllähän mä paljon mielummin Helsingissä asun ku Turussa, siellä on niin paljon enemmän kaikkea.” Miten musta ikinä on muuttamaan keskelle ei-mitään, miten mä selviän tervejärkisenä? 

Sitten kun vielä näkee unia suurkaupungeista ja somessa seuraamasi tatuoitu turkulainen mies, joka tykkää kaikista samoista asioista mistä itsekin, kysyy haluaisiko joku tulla sen kanssa suutelemaan Apulannan uudelle musiikkivideolle. Siis sen biisin videolle, jota on itsekin luukuttanut viime viikot ja potenut kriisiä. Se semmoinen on kuulkaa myrkkyä suoraan suoneen kotiäidille, joka elää sitä kaikista raskainta aikaa, eli kuopuksen vauvavuotta. Kun tuntuu että jaahas mun elämä olikin sit vissiin tässä.