Voi kurjuus

Tulihan se sieltä: ensimmäinen epätoivon hetki. Ajattelin että kestäisin vähän vielä pidemmälle ennen kuin tarvitsisi tirauttaa pienet itkut siitä, miten tää olotila on välillä vaan aika kauhee. Rasittavinta on nukkumaanmeneminen ja oonkin hyvää vauhtia kehittämässä itelleni kammoa sitä kohtaan.

Siinä vaiheessa kun J on jo untenmailla (ja nukkuu VATSALLAAN, tosi epäreilua!) niin mä vasta haen ensimmäistä hyvää asentoa, jossa ruveta rentoutumaan. Kylkeä pitää kääntää kymmenen minuutin välein, koska jostain syystä mun olkapäitä alkaa tosi nopeasti särkeä. En ymmärrä miksi, koska eihän tää lisäpaino oo edes niiden päälle kasautunut.. Siinä vaiheessa, kun kylkeä on jo pari kertaa vähän vaivalloisesti vaihdettu ja haettu kolmen eri tyynyn kanssa hyvä asento, alkaa närästys. Jotenkin se aina vaan mystisesti iskee vaikka sänkyyn tullessa ois ollu ihan hyvä olo (varsinkin sillon kun on Renniet loppu). Eikä oo mitään pientä inhottavaa poltetta vaan – anteeksi ilmaisuni – tuntuu siltä kun meinais kohta oksentaa laavaa. Tähän vielä päälle hengenahdistusfiilis, jos vauva sattuu hengailemaan kohdun yläosassa, ja pieni orastava päänsärky niin AVOT! Päässä herää pienen pieni toive siitä, että voisinpa edes hetken olla olematta tässä siunatussa tilassa..