Vuoden jälkeen blogin nimi on taas ajankohtainen!

Alempi pallero on takaraivo, ylempi selkä.

Siinä hän nyt on. Tuleva kummitäti laittoi ensin viestillä kohteliaasti ”Oi ihana, ensimmäinen kuva kummilapsesta, täytyy kehystää!” mutta myöhemmin paljasti, että todellisuudessa ei oikein erottanut mikä on päätä ja mikä vartaloa. Enkä kyllä yhtään ihmettele! Meillä ei tunnu ikinä käyvän hyvä tuuri ultrakuvien kanssa, vauva näyttää aina epämääräiseltä mytyltä tai Mr. Burnsiltä.

En ole enää pysynyt laskuissa kuinka moni täällä seuraamani bloggaaja on jo menossa kakkoskierroksella. Kaikkia olen innolla seurannut ja ajatellut, että eiköhän mekin sitten joskus parin vuoden päästä. Mutta hupsis! Ei voi edes syyttää seksihellettä, juhannusta kylläkin. Alkukesä oli niin kylmä ja kalsea, että oli ihan tylsää ja parempi pysytellä sisällä ja kun on ne varmat päivätkin ja.. niin. Eli kovinkaan suunniteltu tämä pikkuinen ei ollut.

Ensimmäisen kerran aloin laskea aikaa edellisistä kuukautisista kun norkoilin keittiössä odottamassa J:tä ja tuijottelin hajamielisesti seinäkalenteria. Koskakohan ne viimeksi oli? Miks musta tuntuu että niistä on pitkä aika? No, ei ois ensimmäinen kerta kun oon unohtanut edelliset menkat, eihän ne nyt enää mikään mieleenpainuva tapahtuma ookaan. Oltiin lähdössä Ruisrockiin ja päätetty jo etukäteen, että ei juoda paljoa koska se on tosi kallista eikä jaksa salakuljettaakaan mitään. Ihan hyvä päätös, koska kyllä jossain mielen perukoilla kyti pieni ajatus, että entä jos sittenkin.

Viikko kului eikä mitään kuulunut, samalla heräsin joka aamu krapulaiseen fiilikseen. Vieläkään en oikeasti uskonut että voisin olla raskaana (koska nehän oli varmat päivät!), mutta laitoin deadlineksi lauantain. Oltiin Pohjanmaalla mummulassa ja kävin hakemassa paikallisesta apteekista testin, jonka salakuljetin vaivihkaa sisälle. En malttanut odottaa seuraavaa aamua vaan tein testin heti ja eihän siinä mennyt kuin 20 sekuntia niin tikussa oli kaksi viivaa. Tietysti.

Pikkuinen paniikkihan siinä iski. Miten mun opinnot? Entäs rahat? Entäs nää edellisetkin vauvavuosikilot? Mä en haluu taas isoa mahaa ja lisää arpia! Miten me mahdutaan meijän kaksioon? Millaset tuplarattaat? Mitä Pertsalle sitten käy? Voi ei mä en voi taaskaan juoda mitään vuoteen! Enkä haluu taas synnyttää ja imettää ja olla vaan kotona!

Pakko myöntää, että itse olin aluksi tosi ahdistunut tästä raskaudesta. En oikein vieläkään tarkalleen tiedä miksi, ehkä noi tossa aiemmin luetellut ajatukset vaan muodosti sellaisen yhden ison huolimöykyn. Pahoinvointi tietysti omalta osaltaan veti mielen maahan. Nyt pahoinvointi on onneksi pikkuhiljaa hiipumassa, ja olen saanut puhuttua negatiivisistakin tunteista tosi paljon J:n ja ystäväni kanssa. Viime viikkoina olen vihdoin uskaltanut oikeasti innostua tulevasta vauvasta, ja viimeisetkin epäilyksen rippeet ja hölmöt ajatukset karisivat ultrassa. Oli taas maailman liikuttavinta nähdä pieni vauvaa etäisesti muistuttava olento pyörimässä ja heiluttelemassa käsiään. Eiköhän me tästäkin kierroksesta selvitä.