Helpotus

Viime viikolla huvitti kovasti tämä. Mikään muu ei muistaakseni sitten huvittanutkaan. Raskausviikosta 27 eteenpäin oon valittanut olostani enenevissä määrin, ja mielestäni ihan syystä. Vaivaa ja kremppaa tuntuu riittävän. Laadinkin tänne jo paljastuspostausta Google-optimoidulla otsikolla ”Näistä raskausoireista vaietaan – ei vaieta enää”. Tässä listan joitakin pääkohtia. Nilkat turpoaa sellaisiksi tunnottomiksi mummopalloiksi. Monet muutkin paikat (näemmä olen aikuinen ihminen, joka ei kehtaa kirjoittaa blogiinsa sanaa häpy) turpoaa niin, että oon aamuisin ja iltaisin istunut mieluiten kylmäpussin päällä. Ihoa kutittaa sietämättömästi, paitsi että sietämätön kutinani ei neuvolan terveydenhoitajan mukaan ole vielä sietämätöntä. Jatkamme siis tilanteen saturoitumisen kärsivällistä odottelua. Huonoina päivinä reisiä särkee lonkista polviin, herra tietää miksi. Siihen päälle vasen pohkeeni oli perjantaiaamuna siinä kunnossa, että olin jo soittamassa neuvolaan ja ilmoittautumassa akuutiksi veritulppapotilaaksi. Ikävintä on silti ollut ahdistava tunne torsossa: vauva on painanut keuhkojani sellaisella voimalla, että kuulostan portaissa ja monta minuuttia niiden jälkeenkin pahemmalta kuin sydänsairas isäni. Ihan kuin suoraan tissien alle olisi liisteröity kuuden kilon kahvakuula. Estää tehokkaasti myös kivuttoman istumisen, kivuttoman kumartumisen ja normaalien ruokamäärien syömisen.  

Mutta sitten sunnuntaina tapahtui jotain tosi hienoa. (Juu, täällä oman navan ympärillä uutisaiheet on tosiaan aika pieniä.) Tunsin yhtäkkiä, kuinka vauva hulahti kehossani alaspäin. Hän taitaakin nyt olla laskeutunut, kuten loppuraskaudesta käy. Kyse on tästä: normaalitilanteessa sikiö laskeutuu ennen synnytystä kohdussa alaspäin ja, kuten sanotaan, ”kiinnittyy” (tästä en tiedä tämän enempää) lantioon ollakseen valmiina syöksymään oikeaoppisesti pää edellä synnytyskanavaan. Aika siistiä. Kaiken on luonto miettinyt puolestani. Nyt voin taas hengittää, istua ja syödä vatsan täyteen vanhaan malliin. Näin ollen ei paljon hetkauta se, että raavin itseäni edelleen verille täällä kylmäpussin päällä. Voinen myös hyödyntää keuhkojani synnytyksessä. Sekin on hauska ajatus, sillä olin jo pikkuisen huolestuneena pohtinut, että miten kahvakuulaan kiinnitetyn ihmisen siis on tarkoitus ponnistaa, jos hän ei pysty vetämään keuhkoihinsa ilmaa?

Äitiyslomalaskurissa seisoo seitsemän työpäivää. Työelämästä poistuminen ei ole mulle helpotus vaan ahdistuksen aihe. En ole mikään downshiftaaja tai koti-ihminen vaan samoilla linjoilla Visual diary -blogia pitävän Saaran kanssa. Hänpä kirjoittaa näin: ”Suunnittelin vuosikausia, että ottaisin palkatonta vapaata töistä ja lähtisin puoleksi vuodeksi Aasiaan. Yksin. Istuisin vuorenrinteellä jossain keskellä ei mitään ja katselisin merelle. Ja olisin vain omien ajatusteni kanssa. Tämä ja huulilävistyksen ottaminen 90-luvulla kilpailevat tähänastisen elämäni tyhmimmät ideat –tittelistä. Olen istunut kahviloissa ja puistoissa niiden omien ajatusteni kanssa nyt useamman viikon ajan, ja käy aika äkkiä ilmi, ettei niitä ajatuksia niin kauheasti olekaan.” Jep. Tunnen omat kaksi ajatustani jo läpikotaisin, eli ei ole sinänsä tarvetta hidastaa elämää ne kuullakseen. Haluan elää ennen kaikkea elämää, jossa joudun kohtaamaan rutkasti uusia ajatuksia mielellään vaikka joka päivä. Parhaiten se on mun kohdallani onnistunut työelämässä.

Ja sitten taas: miten mä olenkin niin hemmetin varma siitä, että elämäni tulee vauvan myötä just nimenomaan hidastumaan?