Nimi
Jaahas jaahas, tänne on oikein vaatimalla vaadittu sisältöä. ”Ummarran”, kuten sanotaan. Terveyssäätö vain on vetänyt mieltä matalaksi, eikä siksi oo tehnyt mieli kirjoitella. Epäilyä raskaushepatoosista on veivattu pariin kertaan ees sun taas. Tällä hetkellä tilanne on se, etten Kättärin kivan lääkärin mukaan kärsi hepiksestä (näin kavereiden kesken!), vaikka siis kärsinkin oireisiin täsmäävästi ihon sietämättömästä kutinasta. (Jalkojen turvotuksesta sen sijaan en tahtoisi merkata muistiin riviäkään. Sen verran kuitenkin sanon, etten halua/aio nähdä Conversejani, noita terveyssandaalien lisäksi ainoita turvokkeihin joten kuten uppoavia popojani, enää ikinä tän projektin jälkeen. Ne vapautetaan täysin palvelleina sinä päivänä, kun kannamme uuden ihmisen kotiin.)
Ai että millaista muuten on täällä rajan toisella puolella eli äitiyslomalla? No kiitos kysymästä, pikkuisen omituista, täytyy myöntää. Mä en ehkä ole vielä täysin keksinyt, että mitä tällä kaikella vapaudella pitäisi tehdä. Tietysti oon lukenut jonkin verran kirjoja ja erityisesti käynyt paljon lounailla — tän kolmen viikon aikana oon syönyt lounasta yksin kotona tasan kerran. Hurraa sille. Koen silti olevani ennemmin sidottu kuin vapaa, mikä johtunee ennen kaikkea terveyssäädöstä. Meininki on vähän sama kuin sairasloman vikoina päivinä: teoriassa sitä voisi tehdä vaikka mitä, mutta fyysinen kunto ei anna periksi. Ei oikein voi mennä salille eikä todellakaan matkustaa ulkomaille. Kauhean hyvin ei voi istua puistossa. Jumalalle kiitos sateisesta kesästä, koska kukaan muukaan ei nyt istu puistossa.
Puiston sijaan istuin M:n kanssa eilen kahvilassa puhumassa NO MISTÄS MUUSTAKAAN kuin vauvoista. M taisi kysyä, vai aloinkohan ihan kysymättä selostaa, että mikä sukunimi me on päätetty tyypille antaa. Kipuilin tuossa joitain kuukausia sitä, että kuinka huono feministi mä mahdankaan olla asteikolla yhdestä kymmeneen, koska me ollaan tosiaan taidettu päätyä siihen, että hän saa kuin saakin isänsä nimen. Se on yksinkertaisesti nätimpi ja harvinaisempi, eikä mulla ole mitään sisäsyntyistä tarvetta saada lastani jotenkin ”omiin nimiini”. (Pari synnyttänyttä kollegaa tosin varoitteli mua keväällä, että tällainen tarve saattaa hyvinkin ilmetä siinä vaiheessa, kun on pusertanut nimettävää henkilöä kehostaan ulos viisitoista tuntia.)
Aiheeseen liittyvä varsin kiinnostava tilastofakta näyttäisi olevan se, että vaikka naisten ei ole ollut Suomessa 30 vuoteen pakko vaihtaa nimeään mennessään naimisiin, niin lapsille annetaan silti lähes poikkeuksetta isän sukunimi. Vuonna 2009 tilanne oli ko. Ylen uutisen mukaan se, että vain seitsemän prosenttia lapsista sai äitinsä sukunimen, jos vanhemmilla oli eri nimet. Nopealla googlailulla en löytänyt tuoreempia tietoja, mutta mutulla veikkaisin, ettei kelkka ole näinä lamavuosina kääntynyt. Tästäkin huolimatta päädyin omalta osaltani siihen, että olen korkeintaan hiukkasen huono feministi. Omaa nimeäni en tietenkään vaihtaisi mieheni nimeen kuuna päivänä, mutta lapsen nimen kohdalla kyse onkin ihan aidosta valintatilanteesta. Meitä on tässä kaksi tasaveroista aikuista ja tulevaa vanhempaa, siksi kummankin nimi on ihan yhtä relevantti vaihtoehto. Mitä siitäkin pitäisi ajatella, jos mä ehdoin tahdoin, muita vaihtoehtoja kokonaan pohtimatta, vaatisin saada nimetä lapseni itseni mukaan? Enkö mä silloin rakentaisi itsestäni ja hänestä perus äiti-lapsiyksikköä, jossa toisella vanhemmalla ei ole sijaa majatalossa? Eihän sekään hyvää veminismiä olisi, näin ajattelen.