Vauva

Äitiyspakkauslaatikossa nukkuu kaksi viikkoa vanha ihminen. Tässä lyhennetty lista asioista, joista olen hänen myötään yllättynyt.

• Synnytys. Olihan se nyt jumalauta aika kaikinpuolin yllättävää puuhaa. Se alkoi yllättäen ja jatkui erilaisten yllätysten ”saattelemana” seuraavat öö 32 tuntia? Yllättävintä touhussa taisi olla omakohtainen havainto, että pahinta touhussa eivät tosiaan ole ponnistus- vaan supistuskivut (kuten kaikki synnyttäneet toki aina sanoo, mutta jotenkin sitä maalaisjärjellä kuvittelisi, että kivuliainta on kirjaimellisesti pusertaa itsestään ulos jotain kolme- viiva viisikiloista. No ei vitussa ole.) Ponnistin itsestäni riippumattomista syistä ilman lääkkeen lääkettä tunnin ja hyvin meni, mutta en TODELLAKAAN olisi säilynyt järjissäni, jos olisin joutunut kestämään supistukset ilman troppeja. Paino sanalla todellakaan. Hyvin painokas paino sanalla todellakaan. Supistuskipu on sellaista, ettei sen aikana voi ajatellakaan makaavansa paikoillaan. Siksi ”suoritin” suurimman osan synnytyksestäni itse asiassa seisten. Vaikka en uskokaan jaotteluun AKTIIVISIIN ja EPÄAKTIIVISIIN synnytyksiin.
• Prioriteetit. En todellakaan suhtaudu kipuun tai kehooni mitenkään välinpitämättömästi. Siksi mua mietitytti ja ehkä pelottikin etukäteen erilaiset vauriot ja repeämät. Siitä huolimatta unohdin lopulta kysyä kätilöltä, että kuinka monta tikkiä sain muistoksi. Siinä vaiheessa kiinnosti enemmän vastata kysymykseen, että mitä mehua mulle saisi tuoda (katso seuraava kohta). 
• Oman luonteen muuttumattomuus. Kun vastasyntynyt tyyppi lätkäistiin salissa hikisen paitani sisään, pystyin ajattelemaan oikeastaan vain yhtä asiaa: sitä, että ihan pian mulle vihdoinkin tarjoiltaisiin aamiaista. (Puolustuksekseni on sanottava, että kello oli tässä vaiheessa 9.16. Kello oli ollut seitsemän hujakoilla, kun aamuvuoroon saapunut kätilö oli antanut mulle luvan alkaa pikkuhiljaa kokeilla ponnistamista.) Kyseinen aamiainen (kuvassa) menee ehdottomasti elämäni aamiaisten top vitoseen. Ehkä jopa top kolmoseen. Uskon, että pystyn palauttamaan sen autuaan herkullisuuden mieleeni vuosikymmenet tästä eteenpäin.
• Oman luonteen muuttuminen. Oltiin oltu kotona pari päivää, kun jo sujuvasti kevytmarttyroin että ”Mä meen nyt suihkuun koska mielestäni ansaitsen vähän omaa aikaa”. Vaikka tyyppi varmasti sijoittuu maailman vähiten vaateliaimpien vauvojen kategoriaan. Ja A parhaiden vanhemmuuskumppaneiden.
• Biologia. Mulle vaikeinta ei ole ollut satunnaisten huutokonserttien kuunteleminen vaan ne pari sairaalapäivää, kun tyypin bilirubiiniarvot oli nousussa eikä hän itkenyt tai kitissyt yhtään. Silloin itkin minä beben sijasta. Tilanne tuntui niin — biologian vastaiselta.
• Internet on väärässä. Imetyksessä ei mitenkään automaattisesti ole ongelmia. Se saattaa myös lähteä sujumaan ”kuin vettä vain”.
• Rento vanhemmuus ei onnistu. Google-hakutuloksia ensimmäisen kotiviikon ajalta: ”vauvan oksennus keltaista”, ”vauvan oksennus tulee nenästä”, ”vauvan kakka vetistä”. Osa hauista suoritettu lievän paniikin vallassa.
• Rento vanhemmuus onnistuu. Ekan kotiviikkonsa aikana tyyppi matkusti noin viisi kertaa bussilla, kerran sporalla (jossa ei edes ollut matalalattiaosaa!), kävi kahvilassa, sushiravintolassa ja pizzalla sekä tapasi laskelmieni mukaan kolmattakymmentä ystävää ja sukulaista. Yönsä tyyppi nukkui (kyllä, aivan kirjaimellisesti nukkui) omassa sängyssään. Äitinsä joi monta lasia kuohuviiniä.
• Raskainta voi olla raskaus. Synnyttäminen ja uuden arjen opettelu voi hyvinkin olla LASTEN LEIKKIÄ vikoihin raskauskuukausiin verrattuna. Mulle raskaus ei sopinut lopulta yhtään vaan päinvastoin vihasin jokaista tuntia ja minuuttia siinä väärässä ja vaivaisessa kehossa. Alle kaksi viikkoa synnytyksen jälkeen elämäni tuntuu olevan — ei uusi vaan täydellisesti ennallaan: parisuhde kiinnostaa (myös niinku SILLEEN), kuntosali kiinnostaa, juoksulenkit kiinnostaa. No, lenkit on toistaiseksi pitkiä kävelyjä, mutta mikä onni ja autuus pystyä taas kävelemään.

Näihin idyllisiin kuviin ja tunnelmiin!