Äiti/isä

Kaksi isää ei voi olla äiti, huomauttaa Aito avioliitto -kampanja (kuvassa). Ja niinhän se tietysti on. Omena ei ole päärynä, pöytä ei ole tuoli, kirahvi ei ole delfiini. Eikä äitikään täten ole isä (isällä tarkoitan Aidosta avioliitosta toki poiketen lapsen toista/kolmatta/viidettä huoltajaa – sitä hahmoa, joka on eri kuin äiti). Oman kokemukseni perusteella äiti on itse asiassa huomattavan kaukana isästä. Antakaapa kun havainnollistan väitettä esimerkein. Ana palaa huomenna kolmen viikon isyysloman päätteeksi takaisin töihin. Tän kolmeviikkoisen aikana mua on hämmästyttänyt (sekalaisessa järjestyksessä):

• miten nopeasti A. oppi tyypin sosiaaliturvatunnuksen – nyt puhutaan minuuteista. Mä tankkasin rimpsua tunnustelevasti numero numerolta neuvolassa vielä tänäänkin. Kyllä, olen myös unohtanut kerran lapseni syntymäpäivän keskustellessani Hakaniemen torilla lasta ihastelemaan pysähtyneen puolitutun kanssa. Kas siinäpä vasta oli kiusallinen hetki.
• miten suvereenisti A. upotti tyypin kylpyammeeseen kotona ekan kerran. Itsehän olisin googlannut vielä mieluusti viidennen kerran ”vastasyntyneen kylvetys miten”. Uskalsin ottaa ohjat omiin käsiini ehkä neljännellä kylvetyksellä.
• mitä A. tarkalleen ottaen tekee lapsellemme öisin. Tapahtumaketju on mun näkökulmastani täysin absurdi. A. nostaa itkevän vauvan sängystään ja vie sen olohuoneeseen. Itse makaan tällöin lapsen minuutin kestäneestä itkusta hermoraunioituneena sängyssä laskemassa todennäköisyyttä sille, että noin puoli tuntia vuorokaudessa itkevällä lapsella on sittenkin koliikki. A. tulee parin minuutin kuluttua takaisin ja laskee hiljentyneen vauvan takaisin sänkyynsä. Tää on duuni, jossa en kerta kaikkiaan tunnu onnistuvan. Joten hauskaa syksyä vaan meille kaikille, etenkin työssä käyvälle perheenjäsenelle!
• miten / missä välissä A. on ehtinyt/jaksanut/viitsinyt lukea kuusi–kymmenen kirjaa. Mulla jäi Lena Dunhamin Sellainen tyttö Kätilöopistolla sivulle 12, eikä ole tullut mieleenkään palata asiaan. A:n isyyslomalukulistalla on kuulemma ollut mm. Philip Rothia ja Kallis köyhyys -pamfletti. No yritän mäkin lukea lehden joka päivä…
• miten A. tuntuu aina tietävän, mikä bebelillä mättää. Mua taas vaivaa imettävän äidin harha (keksin termin juuri): kuvittelen, että jokainen kitinä on nälän ilmaus. No eihän se ole, sillä vauveli saattaa aivan hyvin itkeä myös esimerkiksi kakkaista vaippaansa, eikä siihen suruun tepsi kuin vaipanvaihto. Onneksi A. on opastanut mua vauvan saloihin, muuten epäilemättä istuisin täällä nyt kolmatta viikkoa saastainen itkevä vauva pyhällä rinnallani.
• miten taitava kapaloitsija A:sta ehti sairaalassa kehkeytyä. (Juu, ja siksi minä en ole kapaloinut lastani kotona vielä kertaakaan. Sosiaalipäivystyksen numero löytyy googlaamalla.)
• miten hemmetin kivaa meillä on useimmiten ollut.

Ja ei, näiden asioiden hämmästelyllä en tarkoita sen hämmästelyä, että oho, isäkin osallistuu, huh huh. Tarkoitan ihan vaan sitä, kuinka mieletöntä on ollut seurata vieressä sitä, kun tutusta ihmisestä avautuu uusia puolia uusien tapahtumien myötä. Vaikka tavallaanhan esimerkit on hyvinkin linjassa sekä Anan että oman perusluonteeni kanssa. Ei vanhemmuus siis taida ihmistä muuttaa vaan hienovaraisesti korostaa tiettyjä puolia ja piirteitä.