Tervetuloa

Tervetuloa toverit!

Perustin tällaisen alustan teitä, en itseäni, ajatellen. Kyllähän mä tiedän mitä mulle kuuluu. Te ette aina tiedä. Tämänkään päivän epistolaa kukaan teistä ei ole vielä kuullut:

Aamulla meillä oli ensimmäinen perhevalmennus. Niitä on kaikkiaan tarjolla kaksi, seuraava eli viimeinen meillä on joskus kesäkuun puolivälissä. Tänään aiheena oli imetys, mikä oli iloinen yllätys. Olin nähkääs kuullut kavereilta ja lukenut ironisista isyyskolumneista, että perhevalmennus on sellaista, että siellä keskustellaan pienryhmissä tehtävänannolla onko kädestä pitäminen seksiä, ja jokainen sanoo sitte oman mielipiteen. Kellon raahautuessa kasista ysiin kävi ilmi, että imetys olikin pelkkä yläkäsite. Oikeasti neuvolantätien oli tarkoitus puhua kirjavasta joukosta alakäsitteitä. Yksi niistä oli (sanatarkasti) pissi. Ei siis lapsen pissi vaan äidin pissi. Miten usein sitä tulee, pitäisi tulla jne.

Yksi mun kaveri sai juuri lapsen, esikoisensa. Kyseinen kaveri sanoi joulukuun tienoilla hyvin: aina toistellaan, että raskaus ei ole sairaus, mutta ei hän itseään ihan terveeksikään tunne. Jos kuulostaa tutulta, johtuu siitä, että olen siteerannut häntä ja nimenomaista ”lausahdusta” viime aikoina useammin kuin ajattelijoiden ikisuosikkiani Zarathustraa (ei ole oikeasti suosikkini). Kaverilla toteamus liittyi hänen helvetilliseen raskauspahoinvointiin, joka veti tyypin matalaksi kolmeksi kuukaudeksi. Meikän kohdalle muunneltuna tällaista formulaa noudattava lausahdus voisi kuulua niin, että ok, raskaus edellyttää vahvasti sukukypsyyttä, mutta juuri tällä hetkellä en tunne itseäni yhteiskunnan täysivaltaiseksi aikuiseksi jäseneksi. Koska äidin pissi.

Riikka Pulkkinen kirjoitti Imagen pitkässä äitiysesseessään myös neuvolan biovallasta. Juttua lukiessani join kööpenhaminalaisessa halpisbaarissa kaljaa ja naureskelin pääni sisällä: hihhih verenpainetta siellä mitataan, koeta Riikka vaan kestää. Mutta eilen todistin läsnäolevana henkilönä tilannetta, jossa A:sta tehtiin passaava isä ja musta passausta odottava, sitä suorastaan ansaitseva äiti, siis vaikka meillä on toistaiseksi nolla lasta ja mulla omat jalat joilla kävellä keittiöön. Oltiin eilen ihan ”tavallisella” neuvolakäynnillä, jossa meidän oma terveydenhoitaja sanoi suhteellisen sanatarkasti näin: Vaadi sitä hemmottelua, sä ansaitset sitä nyt. Kiinnostavaa on myös ollut huomata, kuinka neuvolassa puhutellaan sinä-muodossa vain äitejä, isiä puhutellaan muodossa onko isällä tässä vaiheessa jotain kysyttävää (vertaa tilanteeseen, jossa opettaja varmistaa, että pysyihän myös rähinä-Pekka kärryillä siellä luokan perällä). Ja tänään sitten samassa laitoksessa minun aikuisesta kehostani tuli pissiä normaaliin terveydenhoitoon yleensä kuuluvan virtsan sijasta. Koska sanat ei koskaan ole pelkkiä sanoja, täytynee kaivaa Pulkkinen uudelleen esiin ja paneutua vielä vähän paremmin Foucaultin ajatuksiin biovallasta vai kukas gubbe tätä asiaa olikaan pohdiskellut. Kun ei sitä kaljaakaan nytte voi juua eikä ryhmäliikuntaa enää harrastaa (mikä on varmaan ehkä seuraavan mietintöni aihe täällä).

Päätän ensimmäisen oksennukseni tähän. Kiva kaverit, ystävät, jos useinkin jaksatte vilkuilla näitä mietteitäni uuden asian äärellä.

Ai niin, ja se vielä, että poistuttiin sieltä perhevalmennuksesta yhden tunnin jälkeen. Toinen olisi vielä ollut kärvisteltävänä: jälkimmäiselle puoliskolle, joka me siis ulosmarssimme johdosta missattiin, oli kutsuttu tuore äiti kolmekuukautisen vauvansa kanssa (mutta ilman isiä jostain syystä). Häneltä voitte sitten kysyä että mitä kaikkia hankintoja hän oli tehnyt vauvalle. Luulen kysyväni Googlelta. Sellainen etiäinen mulle tuli, olenhan karjalaisten näkijöiden sukua.

Kuullaan taas! Mors.