Tärkeä Opetus Elämältä

Käytin alkuvuodesta aika paljon aikaa sen suremiseen, että mitenköhän ihmeessä me A:n kanssa tullaan selviämään järjissämme vauvan syntymän jälkeen tässä oudossa asunnossamme, jossa ei ole yhtään ovia ja sänky on sijoitettu keittiöön. Itkeskelin (oikeasti) öisin sitä, että sitten kun Se Huutava Koliikkivauva (tästä olin jostain kumman syystä ihan satavarma) on täällä itkeskelemässä niin kumpikaan meistä ei nuku silmäystäkään ennen seuraavaa kevättä. Kun ei täällä edes ole niitä vitun ovia, joilla pahimman metelin voisi rajata vain yhteen huoneeseen. Selasin vuokrakämppiä. Mietimme, pitäisikö paniikkimuuttaa. No, ei laiskoina muutettu, mutta vauhkoilin menemään vielä beben ekoina viikkoinakin. No nyt se taas heräs! Tää on ainakin kolmas kerta tänä yönä! Tuun hulluksi! A. tulee hulluksi eikä jaksa käydä töissä ja luottotiedot menee!

Niinpä vissiin niin.

Lapseni, tuo normaalisti yhden kerran yössä herättävä tapaus, on viime yönä pudotellut unta kahdeksan tuntia putkeen.

Kahdeksan.

Väliaikaista / täysin sattumanvaraista kaikki on vaan, mutta silti. Kahdeksan!