Neuvolantäti

Taipuisat terveiset neuvolasta.

Office babe kävi tänään näyttäytymässä neuvolassa viisikuukautistarkastuksessa. Senteistä ja kiloista viis, sillä vastaanotolla kävi ilmi jotain paljon tärkeämpää: meidän vakiterveydenhoitaja oli vaihtunut toiseen tyyppiin. Mulle tämä oli kuukauden parhaita uutisia, ja olin neuvolakäynnistä sairaan iloinen koko päivän ja illankin. Ei entisessäkään hoitajassa mitään vikaa ollut, mutta hommassa kävi vähän niin kuin parisuhteissa joskus käy: että kaiken sellaisen pienen hankaluuden huomaa vasta kun sitä ei uuden kumppanin kanssa yllättäen ole ollenkaan. Sananlasku väittää, että ei se vaihtamalla parane, mutta jumalauta milläs sitten?

Nyt te tietysti suorastaan kihisette halusta kuulla, että millaisella tempulla uusi ”neuvolantäti” meidät hurmasikaan. No, ensinnäkin, ja tärkeimpänä juttuna, tyyppi kysyi, että olenko mä päässyt tarpeeksi usein käymään yksikseni kaikissa paikoissa vai joudunko ottamaan aina vauvan mukaan. (Ennenkuulumatonta tuossa osoitteessa. Tässä kohdassa liturgiaa vanha ”täti” kysyi aina, että onko vauva vielä täysimetyksellä vai ollaanko jouduttu antamaan sille korviketta.) Siksi toiseksi uusi hoitaja kysyi, että onhan mulla ja A:lla tarpeeksi myös kahdenkeskistä aikaa kaikkien omien menojemme lisäksi. Kolmanneksi se horisi yllättävän pitkät pätkät nimenomaan tästä kahdenkeskisestä ajasta ja sen tärkeydestä. Rokotukset, punnitukset ja muut tuntui menevän vasemmalla kädellä, ja pelkästään myönteisessä mielessä.

Meillähän ei kovin montaa neuvolakäyntiä ole enää jäljellä, sillä käyntifrekvenssi harvenee johonkin kerta vuoteen -tahtiin, kun vauva täyttää yksi. Olen kuitenkin ihan sairaan iloinen kaikkien niiden puolesta, jotka pääsevät uuden tyypin asiakkaiksi heti kättelyssä eli jo raskausaikana. Nimittäin: tollaisessa vartin mittaisessa asiointikeskustelussa niillä viranomaisen esittämillä kysymyksillä on ihan valtava painoarvo. Avoimeen kysymykseen (”mitää kuuluu?”) on huomattavasti vaikeampi vastata täsmällisesti kuin nyt esimerkiksi kysymykseen että pääsetkö tarpeeksi usein lähtemään ovesta itseksesi tai että onko parisuhteessa kaikki kunnossa. Esittämällä yksityiskohtaisia kysymyksiä tyyppi vaikutti toki ensinnäkin siltä, että sitä ihan oikeasti kiinnosti. Siksi toiseksi puhumalla nyt vaikka juuri omasta ajasta ja parisuhdeajasta se osoitti, että mikä sen mielestä on olennaisinta: täysimetyksen sijaan väliä on (anteeksi kornius) onnellisuudella.

Uskon vahvasti, että tollaisella järkevällä perushumanismilla voi tehdä ihmeitä.