Äitiysblogi

Imagen toimituspäällikkö Joanna Palmen julkaisi tällä viikolla vanhan kunnon Rönsy-bloginsa uudestaan. Aikaisemmin blogi sijaitsi täällä Lilyssä, sitten se oli pari vuotta telakalla ja nyt se alkoi ilmestyä Imagen uudella saitilla. Parhaillaan äitiyslomalla oleva kirjoittaja halusi aivan erityisesti korostaa yhtä asiaa: että uusi blogi ei ole äitiysblogi (sama läppä löytyi myös Facebookista ja Twitteristä). Ok, minullakin on ristiriitainen suhtautuminen äitiysblogeihin. Silti: hohhoijaa, Palmen.

Kun sain joulukuun alussa tietää olevani raskaana, en kuukauteen tai kahteen halunnut vilkaista yhteenkään äitiysblogiin päinkään. Tunne oli ihan vitun voimakas. Pelkkä ajatus siitä, että internetissä on gigatavukaupalla tällaista sisältöä ahdisti niin, että mietin sitä välillä öisinkin. Vaikka olin vilkuillut joitain niistä huomattavalla mielenkiinnolla aina silloin tällöin varmaan jostain vuodesta 2008, vai koska ilmiö nykylaajuudella löikään Suomen internetissä läpi, oma raskaus muutti siis suhtautumiseni aluksi täysin. En tosiaankaan halunnut antaa itselleni tai ympäristölleni viestiä, että äitiysblogeilla voisi olla mulle jotain annettavaa, ja itse asiassa tämänkin virkkeen haluaisin kovasti päättää huomautukseen, että ei niillä muuten vieläkään ole. On vaikea tajuta ja hyväksyä ilmiötä, josta esim. Anu Silfverberg on kirjoittanut kokonaisen kirjan ja josta on tehty myös akateemista tutkimusta: äitiyden mustaa aukkoa ja ”parhaassa työiässä” olevien (kuten toistellaan) naisten katoamista sinne. Juuri siitähän kaikki äitiysblogit aivan pohjimmiltaan kertovat, ja minä halusin olla omissa ja muiden silmissä se, joka ei tosiaankaan humpsahda aukkoon. Ja haluan muuten edelleen!

Tästä huolimatta ärryin Palmenin ”tämä ei ole äitiysblogi” -ulostulosta. Miksi? Pohdin sitä pari päivää. Päädyin tähän:

”Tämä ei ole äitiysblogi” -hokemaan turvautuminen toi mulle mieleen tapauksen, josta kuulin parin mutkan kautta niin ikään tällä viikolla. Tapaus kuuluu näin. Plus kolmekymppinen korkeakoulutettu ihminen oli palannut äitiyslomalta asiantuntijatyöhönsä isoon kansainväliseen firmaan. Äitiyslomalla hän oli perustanut äitiysblogin, josta töissä oli saatu niinsanotusti vihiä. Töihinpaluun jälkeen esimies, keski-ikäinen tai sitä vanhempi mies, oli kutsunut työntekijän luokseen kysyäkseen, että kokeeko tämä itse edelleen olevansa ison firman asiantuntijapestissä uskottava siitä huolimatta, että kirjoittaa vapaa-ajallaan äitiysblogia. Jatkokysymys kuului, että ovatko työntekijän intressit noin ylipäätään siirtyneet työelämän ulkopuolelle. En tiedä, mihin kysymyksillä varsinaisesti tähdättiin, mutta joka tapauksessa ne esitettiin Suomessa herran vuonna 2014.

Mun korvissani Palmen myös kysyy kaikilta äitiysblogeja vapaa-ajallaan kirjoittavilta ihmisiltä, että koetko edelleen olevasi uskottava ihmisenä ja veronmaksajana. Okei, Palmenin blogi ei siis ole äitiysblogi, mutta ei se myöskään ole vaikkapa tekniikkablogi – vaikka Palmen sanoo olleensa jopa töissä Tekniikan Maailmassa. Miksi tämän, tai minkä tahansa muun, eron korostaminen ei ollut tärkeää mutta äitiysblogeista erottautuminen oli? Ilmeisesti siksi, että tekniikasta kirjoittaminen olisi joka tapauksessa älykästä. Äitiydestä kirjoittaminen ei ole, paitsi jos se on ”sopivan älykkäästi” (sanatarkka sitaatti Palmenilta) toteutettua äitiyskeskusteluanalyysiä, eli metatason metatasoa.

Kysyn: jos ”me naiset” näin hanakasti korostamme ihan itse sitä, että kaikista mahdollisista aiheista juuri äitiydestä on erityisen tarpeellista kirjoittaa älykkäästi, eikö me tehdä itsellemme jonkinlainen karhunpalvelus? Tää ei ole retorinen kysymys vaan ihan vilpitön. Kysyn siksi, etten ole ihan varma meneekö kuvio juuri noin, mutta jotain mätää tässä tuntuisi joka tapauksessa olevan. Kertokaa, jos keksitte, että mitä.