Iisibiisi
Junailin eilen Office baben kanssa kahteen naiseen Helsingistä Jyväskylään ja takaisin. Kaikki meni tosi hyvin, ainoastaan akuutti selkäkakkatilanne kymmenen minuuttia ennen Tampereelle saapumista ja junanvaihtoa sai mut melkein hermostumaan. Oli tehtävä suuri päätös: alkaako vaipanvaihto- ja vaatteidenvaihto-operaatioon about sillä samalla sekunnilla vai tunkeako selkäkakkainen lapso kylmästi makuupussiinsa ja suorittaa operaatio vasta kun olemme selvittäneet tiemme turvallisesti seuraavaan junaan. Riskinsä molemmissa: vaihtoehto A:n valitsemalla voit hyvinkin löytää itsesi tilanteesta, jossa tunget alastonta kakkaista lasta makuupussiin ehtiäksesi viimeisellä sekunnilla ulos Seinäjoelle jatkavasta junasta, jos kaikki ei menekään putkeen. (Lapso saattaa esim. kakata uudestaan. Esim. silloin, kun olet ”sujauttamassa” uutta vaippaa alleen. Lainausmerkit siksi, että vaippaa ei todellakaan niin vain ”sujauteta” yhtään mihinkään ainakaan silloin, jos vaipanvaihtoalustana toimii Intercity-junan ikitahmainen lattia.) Tai vielä pahempaa: onnistut ”sujauttamaan” vaipan ilman akuuttia kakka 2 -tilannetta ja jopa pukemaan lapsen, mutta löydätkin humpsista vaan itsesi ja jälkikasvusi Lakeuden ristin katveesta Seinäjoen iloisesta kaupungista. Vaihtoehto B:n valitsemalla pääset ulos junasta ajoissa, mutta tuhrit yli sataprosenttisella todennäköisyydellä makuupussin selkäkakkaan, ja koska olet satojen kilometrien päässä kotoa, viettää lapsosesi loppupäivän tässä kakkaisessa pussissa tai saa hypotermian. Huoh. Otin riskin ja aloitin vaihto-operaation saman tien, vaikka riskinä olikin päätyä Seinäjoelle. Hyvin meni, vaihdoimme junaa Tampereella ja pääsimme Jyväskylään.
Siellä vastaani tuli tilanne, joka on tullut vastaan ennenkin ja mietityttänyt syvästi joka kerta. Tapasin paria vanhaa kaveria ja yhtä uutta tuttavuutta. Kaikilla niillä on lapsi. Kaikilta kolmelta tyypiltä kuulin, eri tilanteissa, kuinka Office babe on ”helppo lapsi”. Yksi esimerkiksi seurasi kiinnostuneena Office baben tavaramerkkiä eli pää punaisena suoritettua raivoitkua ennen päikkäreille nukahtamista. (Niin. Jostain syystä lapsi huutaa nukahtaessaan päivällä mutta illalla ei. Mitä tiede/arkijärki/Raamattu/Koraani/vauva.fi sanoo tästä? Onko normaalii?) Minusta huuto kesti ikuisuuden, hänestä ei. Tossako se oli? Joko se loppui? Sä pääset helpolla. Tää nyt on vielä suhteellisen subjektiivista kamaa, että mikä nyt kenestäkin on ikuisuus. Minusta kyseinen viisiminuuttinen siis oli, mutta minä pitelinkin huutavaa vauvaa pienessä huoneessa, ja tämä vauvan helppouden päivittelijä joi kahvia ja söi kakkua toisessa huoneessa. Ovi välissämme oli kiinni.
No, nukahtamisepisodia seurasikin sitten pienten lasten vanhempien kesken ilmeisesti pakollinen nukkumisjärjestelykeskustelu: toinen vanhoista kavereistani kysyi, missä Office babe nukkuu yönsä. Kun kerroin, että pinniksessä, niin arvaattekin varmasti jo, millaiseen johtopäätökseen kaverini päätyi: Kyllähän tollaset helpot lapset voikin laittaa omaan sänkyyn. Yhdessä molemmat kaverini kummastelivat sitä, miten pystyn reissaamaan vauvan kanssa molempiin suuntiin saman päivän aikana. Sulla on siis kertakaikkiaan pakko olla todella helppo lapsi.
On sataprosenttisen varmasti niin, että lapset ja ihan pienetkin vauvat on keskenään erilaisia. Jotkut esimerkiksi nukkuu hyvin ja toiset huonosti, ja se, miten näissä uniarpajaisissa sattui käymään, vaikuttaa kaikista yksittäisistä ominaisuuksista varmasti eniten vauvaa hoitavan ihmisen jaksamiseen ja sitä kautta arkeen ylipäänsä. Silti on satavarmasti myös niin, että vauvojen tavoin vanhemmatkin on keskenään erilaisia, ja tästä pitäisi mun mielestä puhua ehdottomasti enemmän. Office baben ”helppous” on vain totuuden toinen puoli. Meidän arki on tietynlaista myös siksi, että mä olen mielestäni melko reipas äiti, joka haluaa tehdä asioita lapsen kanssa (ja jopa ilman lastakin, voitteko kuvitella). Siispä kunniaa ja glooriaa kiitos, eikä mitään ihme siunailuja siitä, kuinka kaikkien vauvojen kanssa ei muka voi matkustaa junalla toiseen kaupunkiin. Kaikki vanhemmat eivät tietenkään halua, ja silloin on enemmän kuin ok olla matkustamatta junalla ja jäädä vauvan kanssa kotiin. Mutta jos haluaa, niin matkaan vaan. ”Lapset kuuluvat maailmaan, ja niiden äidit totta vie varsinkin kuuluvat maailmaan myös”, sanoo Anu Silfverbergin Äitikortti.
Tarinan loppuun pieni disclaimeri. Juurikin kyseistä Silfverbergin voimalausetta yritin taannoin toistella mielessäni semihienossa ruokaravintolassa, johon mut synttäreideni kunniaksi vietiin, ja jossa Office babe vetäisi ihan objektiivisestikin arvioituna aikamoiset raivarit. Tilannetta seurasi viereisessä pöydässä suomenruotsalainen pariskunta, joka päivitteli keskenään ääneen (okei ruotsiksi mutta kuitenkin ääneen), että eikö lapsen kanssa vaan voisi jäädä kotiin. Ymmärrän pointtinsa, sillä en todellakaan ole muuttunut immuuniksi vauvan itkulle edes tämän pyhän äitiyden myötä (oikeastaan päinvastoin, nyt kun joudun kuuntelemaan itkua säännöllisesti). Ymmärrän pointtinsa myös siinä mielessä, että oikeaanhan he osuivat: sillä hetkellä musta kieltämättä tuntui aika vahvasti siltä, että jos vaan selviän ravintolasta kotiini, niin en todellakaan poistu sieltä Office baben kanssa ikinä mihinkään paitsi ehkä sitten joskus sen ylioppilasjuhliin.
Mutta sitten on kuitenkin niin, että maailmaa ei pilaa huutavat lapset vaan epäkohteliaat aikuiset.