Kolmekymppinen

Juhlapäivä: tänään alkaa raskausviikko 30. Enää kymmenen viikkoa armonaikaa. Tai seitsemän, tai viisi, tai kaksitoista. Eihän voi tietää. Joka tapauksessa jäljellä on laskennallisesti kymmenen viikkoa (”normaalin” raskauden kesto on 40 viikkoa) ja korkeintaan kaksitoista (synnytys käynnistetään viimeistään viikolla 42, ettei skidi kasva liian isoksi punnertaa ulos).

Kyllä, raskausviikko 30 tuntuu virstanpylväältä. Merkittävältä asialta. Raskauteni on nyt kolmekymppinen eli aikuinen. Se, että olen raskaana, tuntuu melko lailla itsestään selvältä asialta elämässäni. Kolmeenkymppiin mennessähän ihminenkin tuppaa seestymään.

Vaan se, mitä kymmenen viikon päästä tapahtuu, on kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys. En mä vieläkään ihan tajua sitä, mihin tämä kaikki tulee päättymään. Siis että mitä todennäköisimmin tänne meidän kotiin muuttaa vieras ihminen. Hyvänen aika. Ei meillä ole hänelle oikein mitään. Ei oo pinnasänkyä, ei turvakaukaloa, ei vaunuja, ei vastasyntyneen vaatteita, ei raskauden aikana aloitettua tuutulaulurutiinia (lol).

Tietyssä mielessä olen kyllä valmistautunut tulevaan niin hyvin kuin pystyn: olen lukenut kolme kirjaa. Näitä suosittelen kaikille ja erityisesti sinulle raskaana oleva ihminen, joka olet eksynyt blogiini vahingossa.

• Anu Silfverberg: Äitikortti. Esseekokoelma, jossa pohditaan lisääntymisen motiiveja ja erityisesti äitiyden mustaa aukkoa, jonne tuoreet äidit tuntuu mystisesti humpsahtelevan. Tämän kylläkin luin jo aikaa sitten, mutta lukaisinpa nyt uudestaan.
• Pamela Druckerman: Kuinka kasvattaa bébé. Jenkkitoimittajan puolitieteellinen (tai kolmasosa-) selvitys siitä, miksi ranskalaiset vanhemmat vaikuttaa vähemmän kuormittuneilta jälkikasvustaan kuin yhdysvaltalaiset vanhemmat. Vaikka tää ei olekaan mikään varsinainen ohjekirja, niin mä luulen, että me pyritään noudattamaan erityisesti vauvan nukkumista koskevia ”ohjeita”. Kyllä, mua saa tulla vaatimaan tilille seuraavasta lauseesta ja saa tarpeen vaatiessa ilkkua että onnistuiko jne., mutta juuri nyt ollaan ehdottomasti sitä mieltä, että skidi nukkuu omassa sängyssään ja me omassamme. Druckermanin kirjan lukeminen nimittäin vahvisti omaa fiilistä siitä, että kannattaa ainakin kokeilla. Ja miksi siis? No, toivon ja toivomme, että tällä tavalla saadaan beben vuorokausirytmi kuntoon nopeammin kuin vieressä nukuttamalla eli alituista läsnäoloa ja lohdutusta tarjoamalla. (Kylläkyllä, enhän mä näistä asioista mitään tiedä.)     
• Riitta Jallinoja: Perheen vastaisku. Familistista käännettä jäljittämässä. Perhesosiologin tieteellinen tutkimus siitä, miksi pehmeät perhearvot yhtäkkiä nousi puheenaiheeksi 2000-luvun taitteen Suomessa. Vastaa osaltaan niihin kysymyksiin, joita Silfverberg esseekokoelmassaan esittää. Kiintymysvanhemmuus mainittu (ja lytätty).

Sen sijaan tämän kirjan saat jättää hyllyyn. Mikäli ehdit jo noukkia kirjan hyllystä, PANE SE HETI TAKAISIN JA KÄY PESEMÄSSÄ KÄTESI HUOLELLISESTI SAIPPUALLA. Pää räjähtää siitä pelkästä saatanallisesta kohtuuttomuudesta, että tollainenkin opus on kirjoitettu ja olemassa.