Kontrolli
Juhannuksenvietto alkoi tänä vuonna Kätilöopistolta eli juurikin siitä sairaalasta, jossa tulen todennäköisesti myös synnyttämään. Keskiviikkona oli rutiinineuvola, jossa uusi pedantin oloinen terveydenhoitaja otti puheeksi mun huonosti etenevän sf-käyräni eli kohdun kasvua mittaavan käppyrän. Taustaksi lausuttakoon, että olin itse edellisellä kerralla ottanut puheeksi huoleni suht pienestä painonnousustani. Näiden kahden seikan yhteisvaikutuksesta sain sitten tuomion eli lähetteen Kättärille ylimääräiselle lääkärikäynnille, suomeksi kasvukontrolliin. Kättäriltä soitettiinkin perään jo samana päivänä (mikä julkisen terveyden- ja sairaanhoidon kriisi?) ja käskettiin paikalle heti seuraavaksi päiväksi.
Sen verran taustaa vielä tähän väliin, että jotkut vauvat on luonnostaan pienempiä kuin toiset, mutta joskus/harvoin sikiön pienikokoisuus voi viitata johonkin sellaiseen, johon pitää puuttua. Esimerkkinä neuvolan terkkari mainitsi istukan toimintahäiriön, jolloin bebe ei saa äidistä irti kaikkea tarvitsemaansa eli ei käytännössä pääse kasvamaan. Tällaisissa tilanteissa synnytys ilmeisesti käynnistetään etuajassa, että tyyppi pääsee mahd. pian kasvamaan tälle toiselle puolelle. On tietty muitakin juttuja, joista pienikokoisuus voi aiheutua, mutta en nyt koe halua luetella niitä tän enempää. Terveyskirjastosta löytyy ihan pätskä artikkeli aiheesta. Vilkuilin sen keskiviikkona läpi, hirveän tarkasti ei tosin tehnyt mieli paneutua. Defenssit.
Torstaina paineltiin sitten Kättärille, oli peräti mun ensikäyntini kyseisessä lafkassa. Normaaliin neuvolatoimintaan kuuluvat ultrat oli kaikki tehty Naistenklinikalla. Tässä jännin juttu: tuntui ihan sikapahalta kävellä sairaalan ovista sisään. Yritin jälkeenpäin analysoida sitä tunnetta A:llekin, enkä oikein osannut selittää, mistä varsinaisesti oli kysymys. Ilmeisesti tästä: siinä aulassa oli monia pariskuntia lähdössä tuoreet vauvat kainalossa kotiin, oli se aika päivästä. Musta tuntui, että mä/me oltiin menossa ihan väärään suuntaan — ei edes synnyttäjien ilmoittautumisluukulle vaan pitkin pimeää käytävää jonnekin, minkä piti olla taakse jäänyttä eli äitiyspolille. Toki pelotti, mitä meille siellä sanotaan, ja tuntui myös ensimmäistä kertaa siltä, että mikään ei olekaan itsestään selvää. Kaikki on tähän saakka mennyt niin paljon omalla painollaan kuin asiat voi mennä. Ilmeisesti siksi ensimmäinen poikkeama rutiinista otti noin koville. Totta kai mulla on järki päässä ja osaan todennäköisyyslaskennan perusteet eli sinänsä tiesin kyllä, että todennäköisimmin mitään dramaattista ei käy ilmi, mutta samaan aikaan tuntui jännästi jotenkin epäonnistuneelta. Nieleskelin itkua koko vartin odotusajan siinä aulassa maailman epämukavimmilla penkeillä, joille yksi juuri synnyttänyt nainen kieltäytyi istumasta, vaikka mä tarjosin sille paikkaani. Huvittavaa kyllä, sen naamalla kävi aidosti kauhistunut ilme.
Nuori kiva lääkäri teki mulle sisätutkimuksen ja ultraäänitutkimuksen ja tuli siihen tulokseen, että kaikki on toistaiseksi niin kuin pitääkin. Se tosin myös sanoi lauseen ”Kyllähän se pieneltä tuntuu käteen”, mikä erityisesti jäi takaraivoon kaivelemaan. Tyypin arvioitu paino oli kuitenkin ihan kohdillaan jopa käppyröiden mukaan: 1900 grammaa. Mennään kahden viikon päästä uuteen kontrolliin, jos sf-mitta mataa edelleen neuvolan mittauksissa. Iloisiakin uutisia oli, tyyppi on tajunnut kääntyä pää alaspäin eli oikeaoppiseen synnytysasentoon. Meikän tyttö. Hyvissä ajoin lähtövalmiina.