Äitiyspakkauslaatikossa nukkuu kaksi viikkoa vanha ihminen. Tässä lyhennetty lista asioista, joista olen hänen myötään yllättynyt.

• Synnytys. Olihan se nyt jumalauta aika kaikinpuolin yllättävää puuhaa. Se alkoi yllättäen ja jatkui erilaisten yllätysten ”saattelemana” seuraavat öö 32 tuntia? Yllättävintä touhussa taisi olla omakohtainen havainto, että pahinta touhussa eivät tosiaan ole ponnistus- vaan supistuskivut (kuten kaikki synnyttäneet toki aina sanoo, mutta jotenkin sitä maalaisjärjellä kuvittelisi, että kivuliainta on kirjaimellisesti pusertaa itsestään ulos jotain kolme- viiva viisikiloista. No ei vitussa ole.) Ponnistin itsestäni riippumattomista syistä ilman lääkkeen lääkettä tunnin ja hyvin meni, mutta en TODELLAKAAN olisi säilynyt järjissäni, jos olisin joutunut kestämään supistukset ilman troppeja. Paino sanalla todellakaan. Hyvin painokas paino sanalla todellakaan. Supistuskipu on sellaista, ettei sen aikana voi ajatellakaan makaavansa paikoillaan. Siksi ”suoritin” suurimman osan synnytyksestäni itse asiassa seisten. Vaikka en uskokaan jaotteluun AKTIIVISIIN ja EPÄAKTIIVISIIN synnytyksiin.
• Prioriteetit. En todellakaan suhtaudu kipuun tai kehooni mitenkään välinpitämättömästi. Siksi mua mietitytti ja ehkä pelottikin etukäteen erilaiset vauriot ja repeämät. Siitä huolimatta unohdin lopulta kysyä kätilöltä, että kuinka monta tikkiä sain muistoksi. Siinä vaiheessa kiinnosti enemmän vastata kysymykseen, että mitä mehua mulle saisi tuoda (katso seuraava kohta). 
• Oman luonteen muuttumattomuus. Kun vastasyntynyt tyyppi lätkäistiin salissa hikisen paitani sisään, pystyin ajattelemaan oikeastaan vain yhtä asiaa: sitä, että ihan pian mulle vihdoinkin tarjoiltaisiin aamiaista. (Puolustuksekseni on sanottava, että kello oli tässä vaiheessa 9.16. Kello oli ollut seitsemän hujakoilla, kun aamuvuoroon saapunut kätilö oli antanut mulle luvan alkaa pikkuhiljaa kokeilla ponnistamista.) Kyseinen aamiainen (kuvassa) menee ehdottomasti elämäni aamiaisten top vitoseen. Ehkä jopa top kolmoseen. Uskon, että pystyn palauttamaan sen autuaan herkullisuuden mieleeni vuosikymmenet tästä eteenpäin.
• Oman luonteen muuttuminen. Oltiin oltu kotona pari päivää, kun jo sujuvasti kevytmarttyroin että ”Mä meen nyt suihkuun koska mielestäni ansaitsen vähän omaa aikaa”. Vaikka tyyppi varmasti sijoittuu maailman vähiten vaateliaimpien vauvojen kategoriaan. Ja A parhaiden vanhemmuuskumppaneiden.
• Biologia. Mulle vaikeinta ei ole ollut satunnaisten huutokonserttien kuunteleminen vaan ne pari sairaalapäivää, kun tyypin bilirubiiniarvot oli nousussa eikä hän itkenyt tai kitissyt yhtään. Silloin itkin minä beben sijasta. Tilanne tuntui niin — biologian vastaiselta.
• Internet on väärässä. Imetyksessä ei mitenkään automaattisesti ole ongelmia. Se saattaa myös lähteä sujumaan ”kuin vettä vain”.
• Rento vanhemmuus ei onnistu. Google-hakutuloksia ensimmäisen kotiviikon ajalta: ”vauvan oksennus keltaista”, ”vauvan oksennus tulee nenästä”, ”vauvan kakka vetistä”. Osa hauista suoritettu lievän paniikin vallassa.
• Rento vanhemmuus onnistuu. Ekan kotiviikkonsa aikana tyyppi matkusti noin viisi kertaa bussilla, kerran sporalla (jossa ei edes ollut matalalattiaosaa!), kävi kahvilassa, sushiravintolassa ja pizzalla sekä tapasi laskelmieni mukaan kolmattakymmentä ystävää ja sukulaista. Yönsä tyyppi nukkui (kyllä, aivan kirjaimellisesti nukkui) omassa sängyssään. Äitinsä joi monta lasia kuohuviiniä.
• Raskainta voi olla raskaus. Synnyttäminen ja uuden arjen opettelu voi hyvinkin olla LASTEN LEIKKIÄ vikoihin raskauskuukausiin verrattuna. Mulle raskaus ei sopinut lopulta yhtään vaan päinvastoin vihasin jokaista tuntia ja minuuttia siinä väärässä ja vaivaisessa kehossa. Alle kaksi viikkoa synnytyksen jälkeen elämäni tuntuu olevan — ei uusi vaan täydellisesti ennallaan: parisuhde kiinnostaa (myös niinku SILLEEN), kuntosali kiinnostaa, juoksulenkit kiinnostaa. No, lenkit on toistaiseksi pitkiä kävelyjä, mutta mikä onni ja autuus pystyä taas kävelemään.

Näihin idyllisiin kuviin ja tunnelmiin!

Jaahas jaahas, tänne on oikein vaatimalla vaadittu sisältöä. ”Ummarran”, kuten sanotaan. Terveyssäätö vain on vetänyt mieltä matalaksi, eikä siksi oo tehnyt mieli kirjoitella. Epäilyä raskaushepatoosista on veivattu pariin kertaan ees sun taas. Tällä hetkellä tilanne on se, etten Kättärin kivan lääkärin mukaan kärsi hepiksestä (näin kavereiden kesken!), vaikka siis kärsinkin oireisiin täsmäävästi ihon sietämättömästä kutinasta. (Jalkojen turvotuksesta sen sijaan en tahtoisi merkata muistiin riviäkään. Sen verran kuitenkin sanon, etten halua/aio nähdä Conversejani, noita terveyssandaalien lisäksi ainoita turvokkeihin joten kuten uppoavia popojani, enää ikinä tän projektin jälkeen. Ne vapautetaan täysin palvelleina sinä päivänä, kun kannamme uuden ihmisen kotiin.)

Ai että millaista muuten on täällä rajan toisella puolella eli äitiyslomalla? No kiitos kysymästä, pikkuisen omituista, täytyy myöntää. Mä en ehkä ole vielä täysin keksinyt, että mitä tällä kaikella vapaudella pitäisi tehdä. Tietysti oon lukenut jonkin verran kirjoja ja erityisesti käynyt paljon lounailla — tän kolmen viikon aikana oon syönyt lounasta yksin kotona tasan kerran. Hurraa sille. Koen silti olevani ennemmin sidottu kuin vapaa, mikä johtunee ennen kaikkea terveyssäädöstä. Meininki on vähän sama kuin sairasloman vikoina päivinä: teoriassa sitä voisi tehdä vaikka mitä, mutta fyysinen kunto ei anna periksi. Ei oikein voi mennä salille eikä todellakaan matkustaa ulkomaille. Kauhean hyvin ei voi istua puistossa. Jumalalle kiitos sateisesta kesästä, koska kukaan muukaan ei nyt istu puistossa.

Puiston sijaan istuin M:n kanssa eilen kahvilassa puhumassa NO MISTÄS MUUSTAKAAN kuin vauvoista. M taisi kysyä, vai aloinkohan ihan kysymättä selostaa, että mikä sukunimi me on päätetty tyypille antaa. Kipuilin tuossa joitain kuukausia sitä, että kuinka huono feministi mä mahdankaan olla asteikolla yhdestä kymmeneen, koska me ollaan tosiaan taidettu päätyä siihen, että hän saa kuin saakin isänsä nimen. Se on yksinkertaisesti nätimpi ja harvinaisempi, eikä mulla ole mitään sisäsyntyistä tarvetta saada lastani jotenkin ”omiin nimiini”. (Pari synnyttänyttä kollegaa tosin varoitteli mua keväällä, että tällainen tarve saattaa hyvinkin ilmetä siinä vaiheessa, kun on pusertanut nimettävää henkilöä kehostaan ulos viisitoista tuntia.) 

Aiheeseen liittyvä varsin kiinnostava tilastofakta näyttäisi olevan se, että vaikka naisten ei ole ollut Suomessa 30 vuoteen pakko vaihtaa nimeään mennessään naimisiin, niin lapsille annetaan silti lähes poikkeuksetta isän sukunimi. Vuonna 2009 tilanne oli ko. Ylen uutisen mukaan se, että vain seitsemän prosenttia lapsista sai äitinsä sukunimen, jos vanhemmilla oli eri nimet. Nopealla googlailulla en löytänyt tuoreempia tietoja, mutta mutulla veikkaisin, ettei kelkka ole näinä lamavuosina kääntynyt. Tästäkin huolimatta päädyin omalta osaltani siihen, että olen korkeintaan hiukkasen huono feministi. Omaa nimeäni en tietenkään vaihtaisi mieheni nimeen kuuna päivänä, mutta lapsen nimen kohdalla kyse onkin ihan aidosta valintatilanteesta. Meitä on tässä kaksi tasaveroista aikuista ja tulevaa vanhempaa, siksi kummankin nimi on ihan yhtä relevantti vaihtoehto. Mitä siitäkin pitäisi ajatella, jos mä ehdoin tahdoin, muita vaihtoehtoja kokonaan pohtimatta, vaatisin saada nimetä lapseni itseni mukaan? Enkö mä silloin rakentaisi itsestäni ja hänestä perus äiti-lapsiyksikköä, jossa toisella vanhemmalla ei ole sijaa majatalossa? Eihän sekään hyvää veminismiä olisi, näin ajattelen.