Pulla 2

Monet raskaana olevat pelkää kuulemma näkyvää kättä. Sitä työkaverin, sukulaisen tai tuiki tuntemattoman raajaa, joka kurottuu kohti ulkonevaa vatsaa ja taputtaa/tunnustelee lupaa kysymättä. Mä en ole kohdannut näitä näkyviä käsiä: jopa oma äitini on aina kysynyt lupaa kokeilla mahaa. Näkymättömiä käsiä sen sijaan kohtaan jatkuvasti. Näkymättömällä kädellä tarkoitan A. Smithistä poiketen sanallista ilmaisua, jolla kurotetaan kohti mun ulkonevaa vatsaani ja kommentoidaan sitä. Huomio omasta arjestani: jos ihminen on raskaana, sille on täysin kosheria kommentoida sekä nykyistä että entistä ulkomuotoa. Tämä tuli oikeasti mulle yllätyksenä. Melkeinpä kaikki keskustelut puolituttujen tai tuntemattomien kanssa lähtee nykyään liikkeelle siitä, miltä näytän, ja jatkuu sillä, miltä näytin joskus. Esimerkiksi viime viikolla multa kysyttiin ilman kummempia alustuksia, että odotanko kaksosia, kun vatsani on niin iso (kun mä muuten olen niin hoikka). Seuraavana päivänä mua ilmeisesti lohdutettiin sanomalla, että ei mun mahani nyt niin iso ole siihen nähden, että olen muuten niin hoikka ja kuitenkin jo seitsemännellä kuulla (olen viidennellä). Kummankaan kommentoijan kanssa en itse aloittanut näitä keskusteluja, eivätkä nämä esimerkkityypit tosiaan ole ainoat.

Kun tulin raskaaksi, mulla oli paljon pelkoja. Pelot kiertyivät kaikki menettämisen teeman ympärille. Kuten oon varmasti kertonut, valvoin öisin, koska pelkäsin menettäväni raskauden myötä itseni, urani, parisuhteeni, kotini (kaikkien lapsiperheiden on tuntemattomasta syystä muutettava kolmioon Louhelaan) ja/tai kehoni sellaisena kuin sen sillä hetkellä tunsin. Vain yksi pelko toteutui. Ostettiin eilen kolmio Louhelasta. Helvetti että ahdisti kirjoittaa tuo edes vitsinä. Asia on tietysti ilmeinen: voittajaksi selviytyi vaihtoehto e) eli menetin kehoni sellaisena kuin sen tunsin, ainakin hetkeksi.

Kaikkia pelkoja, ja erityisesti tätä sittemmin toteutunutta kehopelkoa, vastaan mulla oli pitkään yksi tietty turva-ajatus: kyllähän mä voin vielä toukokuussa juosta vaikka puolimaratonin jos niin haluan. Kyllä, jostain syystä nimenomaan ajatus verrattain rankkaan fyysiseen suoritteeseen kykenemisestä lohdutti hädän hetkellä eniten. Se lohdutti jopa enemmän kuin yksi toinen oivallus, joka sekin lohdutti helvetisti: kaikki lapsia saaneet ei sittenkään muuta kolmioon Louhelaan. Ei tarvi olla psykiatri huomatakseen, että puolimaratonfantasiallani elättelin vakavia kaikkivoipaisuuskuvitelmia, pidin kontrollia omissa käsissäni. Halusin ajatella, että valitsisin ja määrittelisin edelleen tulevaisuudessa omat mahdollisuuteni ja niiden rajat, kuten olen elämässäni suurin piirtein aina saanut tehdä. Olin fantasian kanssa niin tosissani, että selvitin jopa lääkiksessä opiskelevalta kaverilta, onko puolimaratonille lääketieteellistä estettä kuudennella kuulla raskaana. (Ei ole.)

Minä en nyt kuitenkaan mene puolimaratonille. Syynä on erilaiset jännät kivut, joista mainitsin täällä aikaisemminkin. Selostus löytyy Terveyskirjastosta otsikolla symfyysikivut, artikkeliin tutustuminen tapahtuu omalla vastuulla. Kyse on siis häpyliitoksen löystymisen aiheuttamista kivuista mainitulla kehon alueella. No niin. Tuntuu jotenkin perkeleen epäreilulta, että puoli vuotta sitten harrastin täysin huvikseni rankkaakin liikuntaa, nyt en edes kävele viiden kilometrin iltalenkkiä ilman seurauksia. Kerta kaikkiaan tuntuu siltä, ettei mulla ole tähän holtittomaan ruumiiseeni minkäänlaista kontrollia. Se vaan paisuu kuin pulla ja paisuessaan on koko ajan enemmän muiden ja vähemmän omaa ”omaisuuttani”, kuten kapitalisti sanoisi.

Ja joo. Muistatte varmaan semituoreen somekohun, jossa taas yhtä äitiydestä julkiseen sanaan kirjoittanutta ihmistä muistutettiin julkisella lynkkauksella siitä, että ihmiskunta on pyöritellyt samoja kysymyksiä ainakin homo habiliksen ajoista lähtien? Tiedostan varsin hyvin, ettei näissä omissakaan keloissani mitään Pulitzerin arvoista oivallusta ole. Samaa shittiä on täynnä esseet, kolumnit, kirjat, blogit ja kaikki, minkä aihelehdeltä löytyy sanat raskaus ja oma pohdinta. Kysyn (Carrie B:n äänellä): voiko näin geneerinen kokemus kuin raskaus edes synnyttää mitään täysin uusia oivalluksia? Riikka Pulkkinen ainakin kirjoitti Imagessa, että raskaus on yhtä tasapäistävä kokemus kuin ruotsinlaiva. Samat symfyysikivut, luopumisentuskat ja rapubuffetit kaikilla.

Ps. Rakkaat ystävät, jos sattuisin olemaan kuvankäsittelynero, olisin ilman muuta taiteillut postaukseen symfyysin ja katkaravun yhdistävän kuvan. Onneksi saatiin homma hoidettua! Kiitos V!