Vähän tulevaisuudesta

Hei! Mä oon vieläkin täällä! Jippii!

Kerroin viime postauksessani muista unohdetuista blogeistani, joten annetaan tälle nyt mun pisimmän blogin palkinto, mikä saavutus. Musta tuntuu, että tää blogi on itseasiassa erilainen, sillä mulla on ollut jo pitkän aikaa ollut tarve kirjoittaa tänne jotain. Tosin nyt kun tilaisuus vihdoin koitti, on pää tyhjä kuin Tuksun keikkakalenteri. No hard feelings.

Näin naputellessani hiljaa läppärini kulmaa mietteiden lennellessä seesteisesti ympäriinsä, iski se kuin salama kirkkaalta taivaalta, idea. Olen sellainen ihminen, että pakenen nykyhetkeä suunnittelemalla itselleni kuvaannollisesti parempaa huomista. Tulevaisuuden suunnittelussa olen mestari. Mainitsin edellisessä postauksessani saavani lakin syksyllä, älkää unohtako sitä vielä.

Olen aina tapellut itseni kanssa siitä, mikä minusta tulee isona. Se vaihteli aina lääkäristä ensihoitajaan, ja siitä psykologiin, ja siitä palomieheksi. Taistelu kesti ja kesti, kunnes se päättyi kuukausi sitten. Olin töissä eräänä kiireisenä iltana kahden erään toisen parhaan ystäväni kanssa, joka vastoin hiljaisia odotuksiani hoiti homman hienosti kotiin. Tämä ystävä oli ollut kyseisellä baarimikon alalla vasta vajaan kukauden, joten luonnollisesti minusta tuli työpaikan vastuuhenkilö. Olin niin elementissäni. Rakastin siinä illassa kaikkea, valtaa, organisointia, ongelmanratkaisua ja kylmäpäisyyttä. Kävin tuosta illasta pitkän keskustelun äitini kanssa, jonka voin laskea kolmanneksi parhaimmaksi ystäväkseni, joka sitten kehotti minua tutustumaan restonomin alaan.

Tuumasta toimeen ja lähdinkin seikkailemaan opintopolun ihmeelliseen maailmaan. Luin restonomin koulutuksesta kaiken mitä oli saatavilla, mukaan lukien paikat, joissa sitä opiskellaan. Olin myyty, sillä ala oli kuin luotu minulle. Minusta tulisi ravintola-alan asiantuntija, ja minulla olisi kaikki valmiudet ravintolapäälliköksi ja YRITTÄJÄKSI! Otin siis elämässäni suuren askeleen ja oli lähellä, ettei silmäni alkaneet hikoilemaan onnesta. Minulta putosi suuri kivi sydämeltä, tiesin vihdoin mitä aion tehdä koulun jälkeen! Nykyään, kun ihmiset kysyvät minulta tulevaisuuden suunnitelmia, voin vihdoin kertoa heille unelma-alani hymyssä suin ilman ”emmätiiä”-vastauksia tai olankohautuksia. Toivotaan vielä onnea niihin pääsykokeisiin, heh..

Tiedän monen muunkin kamppailevan saman ongelman kanssa. Älkää  luovuttako, älkää masentuko, vastaus tulee kyllä kun sen aika on. Elä elämääsi, matkustele, kokeile erilaisia asioita ja anna kaikelle mahdollisuus. Tiedän tunteen, kun tuntuu että maailma luiskahtaa raiteiltaan, mutta useimmiten vastaus kävelee muina miehinä vastaan, kun sitä vähiten odottaa. Jaksamisia teille, jotka sitä odottavat.

Päätän tämän blogitekstin näihin tunnelmiin siihen asti, kun taas seuraavaksi julkaisen!

Tsau!

-Cara