14. luukku: kirkon ja valtion suhteesta

 

Kiitos Mahdoton Nainen pohdinnoistasi.

Toivot meidän pohtivat kirkon ja valiton suhdetta ja sitä, pitäisiko kirkko ja valtio erottaa entistä enemmän toisistaan. Kysyt myös

Mitä kirkolle tapahtuisi jos uskonnon (tai uskontojen) roolia yhteiskunnassa rajattaisiin entistä tarkemmin?

 

Yritän vastata omalta osaltani ja toivottavasti keskustelu blogissa jatkuu.

 

Kirkkokuntaa, johon kuuluu kansan enemmistö tai jolla on lakiin perustuva erityisasema, tavataan kutsua kansankirkoksi. Meillä niitä on kaksi, luterilainen ja ortodoksinen, tosin termi kansankirkko mieltyy enemmistöstatuksen vuoksi lähinnä luterilaiseen kirkkoon.

Sekä evankelis-luterilaisella että ortodoksisella kirkolla on julkisyhteisön asema. Ne perivät jäseniltään kirkollisveroa, joka kannetaan verotuksen yhteydessä. Kirkkojen toimielimien päätöksistä voi nostaa kanteen yleisissä hallintotuomioistuimissa. Evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksessa on myös valtioneuvoston määräämä edustaja, kenttäpiispa ja saamelaiskäräjien valitsema saamelaisedustaja

Kirkkolaissa säädetään myös, että Suomen armeijassa voi olla sotilaspappeja ja vankiloissa vankilapappeja

Kirkkojen ja uskontojen asemaa koskevia tai niihin liittyviä säännöksiä on useissa muissakin laeissa:

• Valtio tilittää eduskunnan päätöksellä yhteisöverosta 1,75 % luterilaiselle kirkolle.
• Kirkko täydentää ja käyttää jäsentensä osalta väestötietojärjestelmää liittyen kirkollistoimituksiin.
• Hautaustoimilain mukaan yleisiä hautausmaita ylläpitävät evankelisluterilaiset seurakunnat, joskin hautausmaita voivat periaatteessa ylläpitää myös valtio, kunta, kuntayhtymä, ortodoksinen seurakunta, uskonnollinen yhdyskunta tai muu rekisteröity yhteisö tai säätiö[
• Kouluissa annetaan uskonnonopetusta pääsääntöisesti sen mukaan, mihin uskonnolliseen yhdyskuntaan oppilaiden enemmistö kuuluu. Myös vähemmistöuskontokuntiin kuuluville voidaan järjestää heidän uskontonsa mukaista opetusta. Uskontokuntiin kuulumattomille järjestetään elämänkatsomustiedon opetusta
• Helsingin ja Joensuun yliopistoissa sekä Åbo Akademissa on teologinen tiedekunta. Nämä ovat valtion ylläpitämiä.
• Suomen evankelis-luterilaisella ja ortodoksisella kirkolla sekä rekisteröidyillä uskonnollisilla yhdyskunnilla on oikeus vihkiä avioliittoon.
• Kirkolliset juhlapäivät on määritelty kirkkolaissa. Ne ovat yleisiä vapaapäiviä, ja työaikalaki asettaa rajoituksia sille, millä ehdoilla työtä saadaan teettää kirkollisina juhlapäivinä,jota paitsi niitä koskevia säännöksiä on eräissä muissakin muissakin laeissa
• Tuomiokapituleilla ja ortodoksisella kirkollishallituksella on oikeus liputtaa valtiolipulla[

 

.Kansankirkon alle sanan varsinaisessa merkityksessä mahtuu koko kansa mielipiteineen. Jos haluamme edelleen säilyttää kansankirkon, meidän on siedettävä toistemme erilaisuutta ja olla tekemisissä yhä enemmän toisinajattelevien ja uskovien kanssa.  Sehän on tätä aikaa yhteiskunnassa ja perheissäkin. Moninaisuus ja moniäänisyys on jokapaikassa.

Mutta tarvitsemmeko me enää tällaista kansankirkkoinstituutiota? Ja jos niin mihin me sitä tarvitsemme? Kirkon pappina ja perhe- ja parisuhdetyön asiantuntijana olen jäävi vastaamaan. Minusta me tarvitsemme  sitä yhä (koska olen tottunut niin ajattelemaan ja kyllä, tottunut siihen, että kirkossa on paljon työntekijöitä ja rahaakin vielä).

 

. Jos luovumme kansankirkosta, joudumme vähentämään rutkasti laajaa, ammattitaitoista ja monipuolista työtä lasten, nuorten ja perheiden hyväksi. Lähes ilmaisten toimintojen alasajaminen ei olisi kansallemme hyväksi. Ehkä. Puhumattakaan, mikä merkitys uskontakasvatuksella on meille eri vaiheissa eläville. Mitä jos ei olisikaan nuorisotyönohjaajaa tai pappia tai diakonia, jonka luokse voi mutkattomasti mennä pohtimaan kaikkea, mitä mieleen juolahtaa?

 

Yksi tärkeä näkökulma kansankirkon olemassaolon oikeutukseen on mielestäni se, että enemmistökirkko (sellainen maltillinen ja paikoin ärsyttävänkin hidasliikkeinen, järkevä ja harkitseva kuin Suomen ev.lut.kirkko) voi omalla olemassaolollaan ylläpitää uskontojen ja eri kristillisten suuntausten välistä rauhaa välistä rauhaa. Nykyinen evankelisluterilaisuus Suomessa ajaa myös vähemmistökirkkojen ja sen jäsenten oikeutta harjoittaa uskontoaan, pitää siis muidenkin puolia ja edistää uskontojen välistä dialogia. Mitä tapahtuisi, jos tällaista enemmistökirkkoa ei olisi? En usko, että me edes Suomessa olisimme niin matlillisen järkeviä että sulassa sovussa haluaisimme eri tavoin uskovia pitää samanarvoisina samoine etuineen. Ettei kukaan yrittäisi ajaa toista ryhmittymää alemmaksi.  Mikäli kansankirkko puretaan, tarvittaisiin joku toinen instituutio, jokin ulkopuolinen taho huolehtimaan uskontorauhasta ja uskontojen välisestä dialogista.

En väitä, etteikö sellaista tahoa löytyisi. Varmasti. En satavarmasti voi tietenkään väittää, että kansankirkosta luopuminen olisi vain haitaksi. Kriisi se olisi ennen kaikkea ev.lut.kirkolle. Mutta kriisi on aina sekä uhka että mahdollisuus. Uudessa tilanteessa pitäisi löytää uusia tapoja olla kirkkona olemassa. Ja niitä taatusti löytyisi. Uskon lähde Jumalahan on Luoja, siis luovuuden lähde. Luova Jumala varmasti liikuttaisi luovia jäseniään uudenlaiseen tapaan harjoittaa hengellisyyttä.

Elämme muutoksen aikaa kirkossa. Henk. koht. olen sitä mieltä, että ev.lut. kirkko voisi luopua vihkioikeudestaan ja kaikki vihkimiset toimitettaisiin maistraatissa. Sitten kirkko/papit voisivat siunata avioliiton vihkineitä kirkossa. Tämä olisi jokin ratkaisu myös siihen, ettei suuri osa kristityistä hyväksy avioliiton vihkimistä samaa sukupuolta olevien kesken. Jos ei olisi vihkioikeutta, papit voisivat sopia kuka siunaa homopareja ja kuka ei.  Näin jokaisella  papilla olisi oikeus kuunnella omantuntonsa ääntä.

Mitä kirkolle tapahtuisi jos uskonnon (tai uskontojen) roolia yhteiskunnassa rajattaisiin entistä tarkemmin on mielenkiintoinen kysymys. Voi vain arvailla. Yleensähän kielletty ja rajoitettu alkaa kiinnostaa ainakin osaa ihmisistä enemmän kuin itsestäänselvä asia kuten vaikkapa vanhemmilta peritty kirkkoon kuuluminen. Ehkäpä ihmisten sisäinen usko voimistuisi? Tulisi jopa herätystä? Sellaista, että ollaan vahvemmin kiinni kirkossa ja samalla lähimmäisten auttamisessa?  Ja sitähän on parhaillaan meneillään jo. Uudenlaista yhteisöllisyyden kaipuuta ja löytymistä tapahtuu jo

 

Ja ihmisten on perusteltava itselleen ja toisilleen kirkkoon kuulumisensa ja kuulumattomuutensa..  Ja se on mielestäni hyvä. Kannettu vesi ei kaivossa pysy. Jokaisen olisi hyvä itse miettiä, mihin haluaa kuulua ja miksi.

 

• Minna T.