52 sielua ja ne muutkin

 

Kävin taidenäyttelyssä. Ateneumissa. 52:n sielun maisemissa. Siellä herrain joukossa oli Ellen Thesleffkin. Hänen työnsä tunnistaa jo kaukaa. Värimaailma on ihan oma. Niin kirkas, että valon aistii. Ja tyyli, jonka vierellä van Gogh näyttää kopiolta.

Ellen – siinä esikuva, jos sellaista etsit.

Näyttelystä muuten sanotaan tällaistä:

”Symbolismi ei ollut yhtenäinen tyylisuunta, vaan pikemminkin asenne ja näkemys. Se oli osaksi teollistumisen ja materialismin vastareaktio, joka sai taiteilijat kohdistamaan katseensa arkisen todellisuuden sijasta sisäisiin maailmoihin ja kuvaamaan unia, näkyjä ja sielunmaisemia.”

Sieluhan on hengellinen käsite. Sieluanihan minäkin siellä sitten luonnollisesti ajattelin. Että mitä merkitsee. Merkitseehän se, paljon.

Se on minulle ihmisyyden ydin. Se on ihmisten yhteyden ydin. Kun katson ihmisiä, haluan nähdä mielipiteiden, poliittisten, uskonnollisten ja  makuasioiden taakse. Sieluun.  Sinne kun katsoo, ymmärtää usein paljon enemmän kuin minkä silmillään näkee tai korvillaan kuulee.  Ja minusta vain sieluun voi tunteillaan tarttua.

Ajattelen niin, että jos en uskoisi, en näkisi, sinne sieluun.

Rikkinäisen ihmisen tunnistaa siitä, kun huomaa ettei kukaan ole katsonut sieluun tai katsoo karkeasti ohi.  Se sattuu. Sen tiedän minäkin.

 

Joku sielu on nuokin tarrat tuohon liimannut. Se on muuten minusta arvokasta, että jokainen sielu on ainutkertainen ja ikuinen. Pelastamisen arvoinen.