7. luukku: Hobitti ja sielu

 

Katsoin elokuvan Hobitti – Smaugin autioittama maa. Olin väsynyt enkä ole kovin perillä Hobitti-elokuvien ideasta. Olen kyllä nähnyt trilogian ensimmäisen osan, mutta sekään ei tehnyt kovin suurta vaikutusta.  Koska en siis ollut erityisen motivoitunut elokuvan katsomiseen, en kovin hyvin perehtynyt sen maailmaan ja kun elokuvassa näin lähinnä rumien sieluttomien örkkien jahtaavan kääpiöitä, aloin pilkkiä. Olin tehnyt diagnoosin: Liian väkivaltainen minulle. En saa tästä mitään irti.

No, tämä ei voi olla koko totuus elokuvasta. Monihan on kokenut sen inspiroivana. Minä olisin saanut enemmän jumalanpalveluksen katsomisesta. Ja tottavie moni muu alkaa pilkkiä jumalanpalveluksissa ja sanoo, ettei siellä tapahdu mitään, on tylsää eikä saa sieltä mitään irti.

Tallustelija pyysi meiltä blogia kristinuskon näkemyksestä sielusta ja kuinka erillinen sielu on muusta osasta ihmistä, psyykkeestä. Kirkon omilla sivuilla  sielu määritellään näin:

Sielu on yhteydessä ihmisen elämään ja henkeen. Ihminen on kokonaisuus, johon kuuluvat ruumis ja sielu.

Raamatussa sielu kuvaa ihmisen henkistä olemusta, jota ilman ihmisellä ei olisi elämää. Muovattuaan ihmisen maan tomusta Jumala puhalsi häneen elämän henkäyksen (1.Moos.2:7). Kuollessa henkäys poistuu. Sielu-sanalla kuvataan myös ihmisten kiitollisuutta Jumalaa kohtaan. Neitsyt Maria kunnioitti Jumalaa sanomalla ”Minun sieluni ylistää Herran suuruutta” (Luuk.1:46). Psalmeissa kehotetaan ”Ylistä Herraa, minun sieluni” (Ps.103:1-2).

Kuoleman jälkeen sielu odottaa ylösnousemuksen päivää. Aikojen lopulla tapahtuvassa ylösnousemuksessa kaikki kuolleet nousevat haudoistaan (Joh.5:28-29). Kristukseen uskova saa silloin uuden ja kuolemattoman hengellisen ruumiin, jonka esikuva on Jeesuksen ylösnousemusruumis (1.Kor.15:40,42-54; 1. Tess.4:14-16).

 

Sielu on siis kristinuskon mukaan kuolematon, syvin olemus ihmisessä. Kun ihminen kokee suuria tunteita,  ne lähtevät sielusta ja tuntuvat sielussa asti. Minun kokemuksen mukaan sielu ei ole erillinen osa muusta elämästä. Monet tuntevat sielun ilon tai tuskan voimakkaasti kehossaan. Minäkin. Ruumis ja sielu liittyvät toisiinsa. Kristinuskon historiassa on aikoja, jolloin sielua on pidetty arvokkaampana kuin ruumista. Monet ovatkin sitten laiminlyöneet kehoaan. Nykyään ajatellaan laajasti kristittyjen parissa, että ihminen on kokonaisuus ja ruumis vaikuttaa sieluun ja toisinpäin.  

Ja sielua pitää  ruokkia (toki ruumistakin).  Minun sieluni on tottunut nauttimaan virsiä ja jumalanpalvelusten ilmapiiriä, muttei nykyisin enää seikkailuelokuvia. Siksipä sieluni oli epämukavuusalueellaan Hobitti-elokuvan edessä.  

Ihailen laajoja sieluja, sellaisia, jotka ymmärtävät monipuolisesti elämää eivätkä suoralta kädeltä tuomitse jotakin itselle tuntematonta. Ja samalla sieluaan pitää kuunnella ja antaa sitä ruokaa, mitä juuri se sielu tarvitsee. Niin vaikka jokaisen sielu on sillä lailla samanlainen, että ilman rakkautta ja hyväksyntää se menee kovin pieneksi ja voi jopa kovettua sellaiseksi, että sitä on vaikea enää aistia. Siksi Jumala vetää meitä rakkaudellaan luokseen,  tekee sielun levottomaksi. Että sielu etisisi Lähteelle. (Itse)Tyytyväinen sielu ei lähde liikkeelle. Siksi sielun levottumuus, sielun kipu voi olla hyväksi. Jos sielu ei  jää märehtimään yksin omaan kipuunsa, vaan etsii toisen, jonka kanssa voi jakaa sielunsa tuntoja.

Minun sieluni menee tukkoon, jos en ole tehnyt mitään luovaa ja muistanut vaikka laulaa tai käydä tarinateatteriharjoituksissa. Ja jos en näe rakkaita ihmisiä, jos en saa näyttää, että välitän.  Ja jos en ole saanut olla tarpeeksi yksin. Ja jos en ole käynyt  jumalanpalveluksissa ja ehtoollisella, ollut yhteydessä Jumalaan, suureen Toiseen. Pakonomainen suorittaminen ja kiire ovat sielulleni pahaa myrkkyä. Ja ilkeät ihmiset. Ja muut kaikki huolet. Onhan noita sielun vihollisia vaikka kuinka.

Persoonallisesta pahasta, Saatanasta käytetään laajasti kristinuskossa termiä sielunvihollinen. Tällä logiikalla voisi ajatella, että sielua vahingoittavat asiat ovat Saatanasta lähtöisin. Ihan niin yksinkertaista se ei kyllä ole. On aika vaarallista mennä sanomaan, että jokin asia tai ihminen on Saatanasta. Asioilla on usein monta puolta – ja monta lähdettä.  Vaikkakin ajattelen, että Saatana ei ole leikin asia ja uskon persoonallisen pahan olemassaoloon, joka katkoo yhteyksiä, hajottaa.

Hobitti-elokuvassa keskellä taisteluja näytettiin jotain sellaista, josta minunkin sieluni ymmärsi: Haltija Taurel ja eri heimoon kuuluvaa Kil katsoivat toisiaan. Elokuvan lopussa Taurel onnistuu parantamaan kuolettavan nuolen saaneen Kilin. Ilman merkitsevää katsetta hän tuskin olisi jaksanut nähdä niin paljon vaivaa tuntemattoman olion eteen.

Silmistä voi nähdä sieluun asti. Katseesta alkaa kaikki oleellinen.

                                                                         ”Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani”. Psalmi 139

 

• Minna T.