lohduton raamattu (ihmisen poika)
Mike Pohjola on kirjoittanut uuden Raamatun. Hänen kirjassaan on 66. lukua, jotka on nimetty jossain määrin oikeaa Raamatun 66. kirjaa mukaillen. Tarina etenee luomisesta ilmestyskirjaan. Pohjolan kirja on järkälemäinen (600s), mutta ei pärjää tekstimäräässä alkuunkaan Raamatulle. Vastakkain ovat siis viime vuosikymmennistä kertova nopealukuinen romaani ja toisaalta miljoonien kristittyjen pyhä kirja.
Aluksi innostuin! Pohjolan teksti etenee sujuvasti ja ilahduin uskonnollisesta näkökulmasta ja pohdinnoista. Pienenä uskonnollisen kasvatuksen saanut Julius Sariola pohtii mahdollisuutta sille, jos hän olisikin Jeesuksen toinen tuleminen.
Lukija pääsee tutustumaan minulle ihan vieraisiin maailmoihin – larppaukseen ja roolipeleihin. Mukana on runsaasti likaista kunnallispolitiikkaa, vähän Jerusalemin syndroomaa ja paljon Turkua. Olen saman ikäinen kuin kirjailija ja kasvoin samaan tahtiin kirjassa mainittujen maailmanlopun pelkojen ja tietotekniikan murroksen kanssa.
Kirjan pappi on huolestuttavan hyvin tunnistettavissa kaikessa tragikoomisuudessaan. Pastori Farforsilta tivataan tiukoilla argumenteilla onko maapallon ulkopuolella elämää, eivätkä hänen vastaukset tyydytä tiedonjanoista Juliusta. ”Farfors alkoi ahdistua, ja ensimmäistä kertaa hänestä tuntui, että olisi kannattanut kuunnella muutakin kuin Hurriganesia teologian ja eksegetiikan kursseilla.” Muutenkin varsin surkean kuvan kirkomme työntekijöistä tämä kirja antaa.
Lopulta kuitenkin petyin. Pohjolan kirkkain sanoma tuntuu olevan se, ettei kukaan järkevä ihminen voi uskoa Jumalaan. Aikuisemmaksi kasvettuaan jokainen tajuaa, ettei kuolleet sukulaiset vilkuttele pilvien päältä, Raamatusta voi löytää ristiriitoja ja kristityt ei aina elä käskyjen mukaan. Ja se siitä Jumalasta sitten. Haluan esittää vastalauseen!
Tosin ei kirjailija päädy itsekään mihinkään vapauttavaan tieteisuskoon tai ateisimiin. Pohjola kuvaa osuvasti nuoren sukupolven harhailua, kaiken tarkoituksettomuutta ja päämäärättömyyttä. Minusta se on kovin, miten nyt sanoisi, lohdutonta.
Odotin läpi kirjan, että uskoa olisi voinut käsitellä oikeana vaihtoehtona, kärjistämättä. Tutkia sellaista mahdollisuutta, että ihan tavallinen, järkevä ja ajatteleva ihminen voi uskoa ja turvata Jumalaan. Moni kritiikki kirkkoa ja uskoa kohtaan osui, mutta onko todella niin ettei nykytodellisuuteen voi mahtua uskonnollista ihmistä tai kokemusta? Se on minusta surkean kapea maailmankatsomus.
Kirjoitan kirjasta myös täällä.