Kalliolla

Kallio, on käsitteenä varmasti monelle tuttu. Mutta vasta kun siellä elää, se alkaa muuttua todeksi, elämän kirjo, jonka keskellä on, vuorokauden ajasta riippumatta.

Kalliossa asuessa alkaa kaupunki ja ihmiset tulla iholle, puistoissa, kohtaamisissa, välittömissä kontaktin otoissa. Ja ihmiset oikeastaan luovat sen turvan, täällä ei ole koskaan yksin.

Joskus kupla rikkoutuu istuessa rautiovaunupysäkillä. Kuulee kovan kiroilun ja maasta nostettu tyhjä muovinen maitokahvipullo heitetään päin ja huudetaan miksi en nosta roskia.

Ehkä olen potentiaalisen mahdollinen roskaajan näköinen, vaikka vasta saavuinkin paikalle, mutta en huutoa ansaitse tai muutkaan.

Se mitä ei ääneen sanota, näkee huutajan silmissä ja sielussa. Se huuto tulee ansaitsemattomasta pahasta, katseesta tai sanasta. Istuessani siinä, ei voi kuin ajatella sitä, miten se helposti moninkertaistuu, paha olo.

Näin käy Kalliossa harvemmin kuin muualla. Yleensä täällä ei toisia katsota, pahalla tai tuomiten. Sen huomaa vasta, kun täällä elää, että se ei tänne kuulu.

Se täytyy kävijän tietää tai se kupla rikkoutuu.