Verbaalinen viha

The first human who hurled an insult instead of a stone was the founder of civilization.

– Sigmund Freud.

Viha ja katkeruus tästä maailmasta ei lopu millään sivistyksen määrällä. Ihmisen viha ja katkeruus. Yksi mätkii sivilisaatiosta huolimatta edelleen lähimmäistään kuonoon, toinen mätkii nyrkkeilysäkkiä, kolmas mätkii sanoin. Ja mitä tekevät loput? Tukahduttavat sen kaiken sisäänsä, mätkivät itseään sisimmässään. Vaihtoehdoista ensimmäisen rinnalla kamalin minun mielestäni.

Tukahdutetut, negatiiviset tunteet ajavat ihmisen synkkyyteen, vihan kohteeksi muodstuu minä itse. Seurauksena itsetuho tai vihan kerääntyminen sisälle siihen pisteseen asti, että kenelläkään muullakaan ei ole väliä, koska itselläänkään ei. Potentiaalinen kouluampuja?

Ei sillä etteikö sana voisi iskeä ihmisen sisimpään kuin kivi ruumiseen, mutta jotain perää tuossa Freudin lausahduksessa silti on. Sana voi olla terävä kuin miekka, kova kuin kivi, mutta jotenkin viha on purettava. Mieluiten siihen nyrkkeilysäkkiin tai sanoihin.

Kirjotin syksyllä raivoamisesta Jumalalle, vihan ulos päästämisestä. Sitä myötä mietin kaikenlaisten tunteiden näyttämistä ulospäin. Suomalainen kulttuurii suosii usein pidättyväisyyttä tunteiden ilmaisussa. Sanallisestikaan ei ole hyvä tunteitaan esiin tuoda, asialinjalla on turvallista.

Sananvapauden mukana tulee sananvastuu. Miten puhua tunteensa ulos siten, ettei kuitenkaan satuttaisi pahasti? Loukkaantuminen on tavallista, mutta että loukkaisi edes siedettävissä määrin, ei polttaisi vihansa sanaroviolla kaikkia rakenteita ihmisten välillä. Sanottava on, kun sanottavaa on, siitä en pääse mihinkään. Mutta sanojen valitseminen – se vaatii viisautta. Jatkan Freudin ajatusta:

The first human who hurled words without an insult instead of a stone was the founder of a second level of civilization.

Viha on usein myös kehollista, siksi suosittelen asiallisten sanavalintojen lisäksi sitä nyrkkeilysäkkiä. Minulle ainakin tekisi hyvää, verbaalinen vihanilmaisuni kun ei aina ole kovin rakentavaa…