Ei se Jumala mutta sen fanit…
Minä en ole oikein millään tavalla uskonnollisesti kasvatettu. Perheessä meillä jätettiin ne jutut arvellakseni koulun vastuulle, koulussa meillä oli opettajana tympeä papin rouva, joka veisautti virsiä joka väliin omaa hartauttaan fiilistellen.
Pari kertaa erehdyin kyseenalaistamaan Jumalan olemassa oloa tai jotain virressä mainittua, 10-vuotiaan mieleen järjetöntä vanhakielistä lätinää, ja siitähän seurasi papin rouvan päässä kaaos. Ymmärsin, että hänestä ei olisi vastaamaan minun pohdintoihini ilman, että hänen oma maailmankuvansa järkkyy siinä määrin, että hän päätyy pöpilään.
Rippikouluun astelin kovalla kapinamielellä. Ei kukaan siihenkään asti ollut vastannut asiallisesti kysymyksiini, joten ei ollut mitään syytä olettaa, että asia olisi yhtään toisin rippikoulussa. Mutta jotain minussa ei oltu vielä surkean koulu-uskonnonopetuksen ja indoktrinaation taholta turmeltu. Nimittäin juuri sitä kapinahenkeä, jolla rippileirille lähdin, halua edelleen kysyä ja vaatia asiallisia vastauksia. ”Koska se vaan on niin”, ei ole ikinä riittänyt minulle.
Leirillä minä sitten tivasin rippipapilta ja vaadin vääntämään rautalangasta, että millä v***n (niin, olin 15-vuotias) logiikalla yhden kuolema pelastaa kaikki. Siinä nyt ei vaan ole mitään järkeä. Enkä minä siihen järkeä silloinkaan saanut, mutta sain asiallisia vastauksia, minulle ei tuohduttu asian kyseenalaistamisesta, minun kysymykseni otettiin vakavasti ja siihen vastattiin niin kuin tasavertaiselle keskustelukumppanille vastataan hänen tietouttaan, ymmärrystään, ikäänsä vähättelemättä. Rippipappi keskusteli asiasta kanssani tunnin (mahtoi olla puuduttavaa rippikoulukavereille, sori vaan, taisin olla joukon ainoa tuleva teologi :). Siinä kirkko ja kristinusko todennäköisesti pelasti itsensä minun antipatialtani.
En minä edelleekään itseäni kovin uskonnollisena ja hengellisenä ihmisenä pidä. Pelastusoppiakin yhä pureskelen, tuntuu hankalalta niellä. Olen edelleen se asioista kiinnostunut, kristitty-wannabe. Ja siitä voi kiittää niitä kirkkoa tai kristinuskoa edustaneita ihmisiä, jotka olivat valmiita keskustelemaan, eivät kertomaan, miten asiat ovat. Olen itseni tähden iloinen, että tiedonjanoni ja uteliaisuuteni ei sammunut pienimielisten ihmisten takia. Niin suuri on ihmisen osa, että sillä voi tappaa tai tukea toisen kiinnostusta.
Teologisessa tiedekunnassa tutustuin satoihin ihmisiin, jotka nyt ovat pappeja, uskonnonopettajia ja muita uskontoasiantuntijoita. Vailla huolen häivää tunkisin mukulani heidän uskonnolliseen kasvatukseensa. Ajat ja tavat ovat toiset.
Näitä pohdintoja käytiin myös palstan ihka ensimmäisessä kirjoituksessa.